Kiitos ylös ja kiitos alas.

Mä mietin tässä mun elämää...ja tulee mieleen eräs henkilö, muutamatkin, mutta erityisesti eräs jota ilman en tässä olis, Minde.
   Sellainen ihminen jonka kanssa oon saanut tuntea jo 4? vuotta. Sen ihmisen kanssa mä oon käynyt kaikista vaikeimpia taisteluja elämässäni läpi ja sen ihmisen avulla, mä oon saanut nauraa, saanut purkaa ja itkeä, saanut ajatukset järjestykseen kerta toisensa jälkeen aina. Se ihminen on ollut mulle ystävä, ihminen ja sisar, tuki ja rakas. Sellanen ihminen jolle olen kertonut asioita, mitä en ole kellekkään toiselle puhunut. Ja sille tiedän voivani kertoa jatkossakin mitä vaan. Se on ihmeellisen vahva ihminen. Se on matkallaan napannut mut elämänsä polulle mukaan. Monet kyllä pysähtyy, jotkut pitkiksikin ajoiksi tukemaan, mut jatkavat homman tullessa valmiiksi matkaansa. Tämä ihminen pysähtyi ja kun tuli aika jatkaa matkaa, se otti mut mukaan. Eikä ihan heti ole jättämässä matkasta. Ilman tätä ihmistä en tiedä, missä olisin, mutta voin vain arvailla, etten ainakaan tässä. Se on jaksanut mua monta vuotta jo ja kulkenut mun vierellä sitkeesti. Sairaalasängyn vierestä mun omaan ensimmäiseen kotiin teetä juomaan, koko sen matkan ja paljon muuta se on käyny mun kans läpi. Mun omakuva kriiseistä voiton hetkiin, itsemurhan partaalta elämisen huipulle, niistä hetkistä, kun on tuntunut, ettei huonommin voi mennä, niihin hetkiin, kun ollaan yhdessä todettu, että näköjään voi. Ja pohjalta aina takaisin ylös. Joka kerta löytäen uusia asioita, jotka on hyvin, uusia mahdollisuuksia ja uusia oivalluksia siitä, miten hiton hyvin mä pärjään. Se osaa aina sanoa sen, mitä pitää ja olla sanomatta mitään, sillon, kun niin on hyvä. Sille mä aina voin sanoa asiat suoraan ja niin se on toisinkin päin. Sille ei tarvii kaunistella sitä, mitä on menossa nyt elämässä. Ei tarvii esittää yhtään mitään. Sen kanssa oon puhunut sellasistakin asioista, joita ajattelin niin noloiksi ja kamaliksi, ettei niistä voi puhua ikinä ääneen yhtään missään, edes yksinään. Sitten mä sille yhtäkkiä pystynki lörpöttelemään kaiken teetä juodessa hilpeästi ja jopa saadaan naurua aiheesta aikaseks. Lukuiset pienet asiat, joista saadaan aina hauskaa, jää parhaiten aina mun mieleen. Niinkun esimerkiks päärynät, alienit, heijastin, pirun sarvet ja pilailua ja muffinssit. Siinä pieni osa niistä, mille nauran edelleen. Sen ihmisen kautta mä saan myös tavallaan kosketusta siihen nuoreen, joka mä halusin olla ja opin siitä, mitä se on, kun elää ns. normaalia arkea. Ja ymmärrän, ettei sekään ole aina niin helppoa, miltä se mun silmiin saattaa näyttää ja tuntua. Ja opin myös sen, että mun elämä on näin ihan hyvää ja että kaikilla on ristinsä kannettavanaan. Jopa niillä joilla ulkoisesti on kaikki ok. Tältä ihmiseltä olen siis oppinut ihan hirveesti paljon ja opin tulevaisuudessakin. Ennen kaikkea, opin sen, että olen tarpeeksi arvokas, että joku ihminen välittää musta, niinkuin se välittää, kohdellakseen tasavertaisena. Ja että mä olen muutakin, kuin vammainen. Mä olen ihan tavallinen ihminen, omilla mausteillani. Kiitos sille, että on auttanut mut löytämään itseni. Mikään tosin ei tapahdu sattumalta, että kiitos myös ylös. Joskus rukouksiin vastataan erilailla, kun on itse odottanut. Kasvun ja elämän matka mun on käytävä ja tällaseks mut on luotu ja matka on rankka. Olen rukoillut, että pääsisin tästä taakasta eroon. Hahaa, en päässyt, mutta isä antoikin mulle avun, enkelin, ystävän, sisaren, jonka avulla mä jaksan ja kestän tän taakan. Ihmisen, joka kantaa sitä mun kanssa. Koskaan, kun olen apua pyytänyt, en oo yksin jäänyt lastin kanssa, aina on tullu joku mun kanssa kantamaan, joskus on tarvittu useampi, mut aina niitä putkahtelee, kun vaan pyytää. Sitähän tää elämä on, yhteis peliä ja sielun sisaruutta. Ihanaa, että voin luottaa siihen. Iskä ylhäältä, on kyllä antanut mulle parhaan isosiskon ja ihmisen kanto avuksi ja ystäväksi. Hyvä valinta ;) Nyt nukkumaan. Kiitos.

tyhjää.

Tyhjää.

Mä ajattelin, että nyt pitää vaan kerätä kaikki palat ja pitää itteni kasassa, taistella ja olla rohkea. Muuta ei voi. Mut mä en ole siinä hyvä. Tänäänkin nukuin koko päivän. Ja voin sanoa, että nautin siitä, ettei tarvi kokoajan olla hereillä ja pelätä tai miettiä. Pitää hengittää. Perjantaina tietää, mitä tapahtuu. Mut kyllä se iski aika reippaasti naamalle, kun tajusin, että niin, ei tää, vaikka jotaki tehtäiski, muuta muuta kun sen päänsäryn. Kaikki muu jää. Eikä välttämättä sitäkään. Ja mulla ei ole mitään käsitystä, että mitä mä sitte teen. Miten mä jaksan ja selviin. Pakko sitäkin on miettiä. Oon muuten ihan tyhjän päällä sen jälkeen. Totuushan on se, että näin en voi elää. Mutta nyt kun olen miettinyt, tajuan, että arki jo valmiiksi, ilman kipua on tosi raskasta, en siis tiedä, jaksanko sitä kuitenkaan, vaikka kipu häviäiskin. Tavallaan on paineet jaksaa, kun kaikki odottaa sitä. Mut samalla tiedän, ettei se paljoakaan helpompaa tule olemaan siltikään, taistelua se vaatii, siltikin. Välissä ajattelin jotenkin, että kun saan tähän ratkaisun, kaikki selviää ja mä jaksan taas. Ja nyt herään siihen totuuteen, ettei se välttämättä mene niin.  Että olisin naivi ja hullu, jos luottaisin sokeasti. Mutta en kai voi muuta, kun nyt luottaa, koska  muuten en kyllä jaksa, edes perjantaihin. Mikään muu ei pelota, kuin se, että mitään ei tehdä tai että tehdään ja ei onnistu. Viimeisin, ehkä eniten. Koska sitten täytyy taas yrittää keksiä jotain, millä jaksaa, väkisin. No joo. En tiiä.  Mä tykkään tietää mitä mä teen jos joku ei toimi, mä tykkään, että mulla on suunnitelma johon voin luottaa. Mua pelottaa ja mä en jaksa tätä, jos tää jatkuu. Mut samalla mä oon tosi utelias. Jos tää ei kestäiskään koko mun elämää? Jos mulla ois mahdollisuuksia myöhemminkin, jotain ratkaisuja? Joita pitäis vielä odottaa, mutta ne olis olemassa? Ja siks mä taistelen, jos onkin ratkaisuja. Joista en tiiä vielä mitään. Voi olla. Ja niin kauan, kun musta siltä tuntuu, en voi lähteä. Kaikki, mitä mulla on elämässäni, on se odottelun arvoista.

AHDISTAA

Perkele. Vittu saatana. Ei ihmekkään, ettei kuopio rakasta mua enää. Ei mikään ihme. Tällasta vitun läskiä. Enhän mä onnistu ikinä. Luulin, oikeesti, että ois ehkä tippunu pari kiloa kesästä...ja paskat. Taas sain todeta, että nousee vaan ja mä aina vaan epäonnistun. Nyt tää saa loppua ja mähän laihdun, se on sillä selvä. Sitä mieltä se lääkärikin oli, se ei vaan tiedä, että se vaatii pikkasen eri keinot, mitä se päässään ajattelee.
        Yhä enemmän mä vaan tajuan, miten vitun tyhmä oon ollu ja oon edelleen. Että mä oon koskaan uskonu sitä, että se rakastais mua, tai että mä uskon sen vieläkin, joka kerta, kun se käy tai soittaa. Mä uskon sitä. Ja samalla, aina näissä väleissä, kun se ei oo maisemissa, tiedän ja tajuan, ettei se todellakaan rakasta mua. Mä haluisin vaan luhistua kasaan...tän kaiken kanssa.
        Nyt mä taas muistan, miks mä oon niin rikki. Siks, että tätä kesän taukoa lukuunottamatta, mä oon koko elämäni saanu kuulla kokoajan, niiltä aikuisilta, joihin mun olis pitäny luottaa ja rakentaa hyvä suhde, että mussa on jotaki vikaa. Aina mussa on jotain vikaa joidenki mielestä ollu. Ja aina se menee niin. Ja jos se olis vaan joku random, joka huutais kadulla, että läski tai vammanen, sais huutaa ihan rauhassa. Mutta nää ihmiset, on mun lähellä. Mun täytyy toimia näiden ihmisten kanssa loppu elämäni. Mun täytyy aina jaksaa kuunnella sitä. Sitä samaa paskaa. Mä en pääse niistä eroon.
        Sitte tulee noita ihmisiä, niinku kuopio, jotka ihan vaan huvikseen käy panemassa ja lähtee menee, eikä mieti mitään, mitä mä joudun käsitteleen sen takia. Ei tuu millään tasolla kaunis, onnistunut tai hyvä olo. Aina on joku vittu pielessä. Ja se on totta. Mut mä en jaksais sitä, että mua muistutetaan siitä joka vitun päivä. Mä en jaksais oikeesti. Koska kyllä, mä tunnistan sen myös itse. Välillä vaan on pakko olla normaali edes hetken, että kestää. Mut emmä kestä siltikään. Mä en kestä sitä, että mä taistelen henkisellä tasolla joka vitun päivä hengestäni ja sitte, joku tulee sanomaan mulle, että mä oon liian läski. Ihan on pikkasen muutakin ajateltavaa, kun se, että oon läski. Ja sillekki, että oon läski, on syynsä, joille mä en voi oikeesti paljon paskaakaan. Jonka kyseinenkin ihminen myönsi, kun pätemiseltään ehti hetken kuunnella. Mut mä oon kyllästyny siihen, että oon läski. Ja siihen, etten saa olla rauhassa läski ja peittää sitä just niin paljon kun haluun, vaan mun tarvii kuunnella siitä kokoajan vittuilua ja kysymyksiä, että oonkohan ajatellu tehdä asioille joskus jotain. Mä en kestä sitä, että mä taistelen kokoajan ja sit joku kysyy multa, että oonko mä joskus ehkä ajatellu ruveta hoitamaan asioitani. No vittu en ole ajatellu, ihan aattelin vaan maata.  TOTTAKAI mä ajattelen sitä, kokoajan.
          Ja kaikkee muutaki. Sitä, mitä kuopion kanssa on tapahtunut, sitä etten mä pääse siitä ikinä eroon, sitä miten se vaikuttaa muhun, sitä, että joka kerta, kun käyn psykalla, sielä kysytään, että onko mulla parisuhdetta ja miks ei kiinnosta...sitte ku kerron, ni sanotaan, että höpöhöpö, sä oot nuori ja se on vaan leikkiä, eikä mitään vakavaa, mee eteenpäin, löydät jonkun ihanan. Mut kyllä se on vakavaa. Kyllä se on musta ihan tarpeeks vakavaa, että se panee mua, millon sitä huvittaa ja sitten se lähtee eikä siitä kuulu mitään ja kohta taas tulee panemaan. Enkä mä ees heikkona ihmisenä osaa tehdä asialle yhtään mitään.
          Kyllä se musta on vakavaa, että se ainoa, jonka piti luoda mulle itsestäni hyvä kuva ja antaa mulle sellainen käsitys seksistä ja siihen liittyvistä asioista, että se on hyvää ja kaunista, rikkoi koko sen kuvan ja asian. Teki kaikesta, viimesistäkin asioista, joista ois voinut tulla mulle hyviä, viimesistäkin hyvistä ajatuksistani kehoani kohtaan ja ajatuksista siitä, että oon ansainnut muutakin, kun kylmät kädet tutkimus pöydällä mun takapuolessa, pahaa. Se teki kaikesta, mikä millään tavalla liittyy mun kehoon, rumaa ja pahaa. Ja mä en pääse siitä ikinä irti. Mä uskalsin, kaikista peloista asiaan liittyen, huolimatta paljastaa sille kaiken ja luottaa siihen, että se haluaa hyvää ja hyväksyy. Luottaa siihen, että se ei satuta. Mä ajattelin jopa, että mulla on siihen oikeus. Mä luotin siihen, paljastin mun arimmat asiat ja kohdat. Ja sitten, se tekee siitä kaikesta rumaa. Pikkasen panee ja lähtee menee.
            Mä en kestä sitä, että se ei lähde pois. Ja se voi tulla millon vaan uudestaan. Enkä mä taaskaan osaa sanoa ei, koska rakastan sitä. Tekis mieli vaan itkeä. Mun keho, ei ole koskaan ollu eikä koskaan tule olemaan tarpeeksi. Missään suhteessa. Ei lääkärissä, eikä parisuhteessa. Johon tuskin enää koskaan kykenen, jos ikinä pääsen eroon kuopiosta. Mun keho on sellainen, että sitä pitääkin hävetä. Kun sitä kohdellaan noin. Eikä mulla koskaan ole sanavaltaa siihen, mitä siitä puhutaan tai mitä sille tehdään, ikinä. Ei mua kohdeltais näin, tai asiat ei menis näin, jos mussa ei olis mitään vikaa. Pakko mun on ollu tehdä jotain tosi väärin itseni kanssa, kun asiat kusee näin pahasti. Kiitos ja anteeks, jos joku tän sattuu lukemaan. Vittu.

Jotain uutta...

Jokin tunne, jota en osaa nimetä. Surua. Kiitollisuutta, iloa. Pettymystä, pelkoa. Välittämistä ja välittämisen kipua. Niin kovaa kipua, etten edes enää osaa kirjoittaa. Ajattelin tänään kirjoittaa Mindelle, siitä kiitollisuuden tunteesta, mikä mulla sitä kohtaan on. Vaikka kyllä se tietää sen jo. Mutta silti. Aloitin kirjottamaan, normaalisti olisin vuodattanut kaiken sen paperille, eikä olisi ollut vaikeea. Nyt ei tule mitään ulos. Se tunne on niin suuri,ettei se mahdu ulos. Se on niin suuri,että jos ajattelen sitä päässäni tietoisesti, hajoan. Kerrankin, olen voinut täysin, aivan täysin luottaa johonkin ihmiseen. Kaikessa. Se ei koskaan lupaile ja jätä tulematta tai soittamatta, se ei koskaan tee tyhjiä lupauksia, jätä ilmottamatta, se tuntuu sellaiselta ihmiseltä, että se arvostaa mua oikeesti. En tiedä. Mutta siltä se tuntuu, että sillä, mitä mä teen ja mitä mun elämässä tapahtuu on väliä. Enkä oo vaan joku, jota voi viskoa miten vaan, sinne ja tänne, kun itselle sopii, tai on sopimatta, ilmottaa jos huvittaa jne. En tunne koskaan sen seurassa, olevani mitään noista. Vaan sellainen ihminen, jolla on muiden tavoin oikeus hyvään kohteluun.  Äiti on sen lisäks ehkä ainoa ja no, Kuopio kanssa, aina välillä, ainoita ihmisiä, joiden seurassa se on mahdollista. Kuopio on kyllä myös ainoa, joka saa mut halutessaan tuntemaan itseni niin arvottomaksi, ettei enempää voisi siltä tuntua. Sillä on valtaa. Mutta äiti ja minde, on sellaisia, aitoja. Kyllä mä tiedän, että musta välittää hirveen moni ihminen, mut noiden seurassa mä voin ottaa sen vastaan. Mindeltäkin mä oon kysynyt suuria asioita, pohtinut sen kanssa asioita, joita en ole kellekkään toiselle kertonut. Se on kestänyt sen kaiken ja vieläkin vaan kävelee vierellä tukemassa, vaikka oon jo tosi syvällä...suurin osa ihmisistä ei kestä tällasta. Monet lähtee tilanteesta pois suojellakseen itseään. Joko se on hullu (ei ole) tai sitten se on vaan tosi luotettava. Mulle ei oo koskaan oikeesti kukaan muu, äidin lisäks, kun minde, ollut noin lojaali. Ei kukaan. Kaikki häviää jossain vaiheessa, lupauksista huolimatta, kaikki lähtee pois koska on liian rankkaa. Ja sitten on nämä ihmiset, jotka kävelee mun kanssa läpi ihan kaikesta. Vaikee uskoa todeksi, tuntuu, etten mä oo tällaista kohtelua ansainnut. Mut yritän ajatella, että kylläpäs olen, niinku kaikki muutkin, kaikilla ois oikeus tällaiseen, monella niin onkin, että on joku, johon voi luottaa. Mulla ne on olleet vähän tiukilla, ei oo jonoks asti riittäny. Mut kyllä kaks riittää mainiosti, nyt kun ne on. Sielun sisaruus on parasta. Ja jos multa kysytään taivaassa, mikä oli parasta elämässä, mä vastaan varmaan, että se luottamus jonka loppujenlopuksi sain rakennettua takaisin ihmiseen. Kun voi luottaa yhteen, uskaltaa luottaa toiseenkin. Luottamus ihmisiin on palaamassa. Mä nautin nyt, kun olen. Ostan ehkä jotain hyvää huomenna ja ens viikolla varmaan takin. On hyvä käydä nukkumaan, kun tietää, että on muutama, jotka on tukena ja joihin voi tilanteessa kuin tilanteessa luottaa. Ei tarvii pelätä, että jää yksin. Se on ollut mun suurin pelko. nojoo. Nyt meen nukkumaan. Kiitos jeesus.

Pelottaa. vieläkin.

Oksettaa. Kokoajan oksettaa. en tiiä, onko se päästä vai "päästä" johtuvaa. Jotain se on. Varmaan päästä johtuvaa. Onneks kohta toivottavasti tehdään asialle jotain. Mä oon ajatellut, että nyt ois hyvä hetki poistua. Koska kohta, se tapahtuu kuitenkin, ei varmasti, mutta melkein satavarmasti. Enkä mä halua hävitä.

Pelkoa...ja toiveita...

Nyt, oon taas päässyt jotenkin sen hallitsemattoman hullun niskan päälle ja voin kontrolloida syömisiäni. Mä pelkään joka kerta, kun tulee nälkä, että se kasvaa taas niin hulluksi, kun se joskus on ollut. Ettei se mene pois...että mun ihra vaan lisääntyy. Mut nyt, oon vielä turvallisilla vesillä. Semmosilla, ettei kukaan huomaa, edes muutosta "parempaan"...mutta mä haluan muutosta. Tosi paljon...mä haluan olla pieni ja siro. Kaunis. Joskus oon ollutkin..vaikka ei se silloin siltä tuntunut. En mä koskaan ole tarpeeksi. Ikinä. Mut ainahan sitä voi yrittää. Tätä oloa ja tunnetta ei oo ollu pitkään aikaan, tätä, että mä oon kontrollissa. Eikä sitä ajatusta ole ollut pitkään, että nälkä on hyvästä. Nälkä on hyvä tunne, ollaan menossa ihan oikeaan suuntaan. Jos on vähän kylmä ja pyörryttää, niin parempi, tiiän ainakin, että kehon on pakko polttaa rasvaa, kun ei oo ruokaa. Samalla pelottaa, että tää lähtee taas käsistä ja samalla haluan, että niin käy. Samalla haluan, että näytän hyvältä ja samalla tiedän, ettei niin tule olemaan koskaan. Ristiriitaa, koska samalla myös, kun se toinen ääni sanoo kauniilla ja rauhallisella äänellä, että jätä vaan syömättä ja työnnä sormet kurkkuun, koska se on hyvä ja sä saat siitä hyvän olon ja susta tulee kaunis, samalla, toisella puolella joku huutaa, että syö nyt saatana koko kaappi kerralla tyhjäks, anna mennä vaan, ei se mitään haittaa, mitä hävittävää sulla on. Mut mä haluan olla kaunis ja pieni.  Ja se musta joku päivä vielä tulee...vaikka se vaatis, että en syö mitään. Mä pystyn siihen. Jokanen välistä jätetty ruoka ja pienempi annos on voitto. Ja parasta tässä on se, että jos en järkeistä, kaikilla on hyvä mieli. Näytän paremmalta, saan tyydytystä elämästäni ja lääkärikin tykkää, kun en oo enään läski. Ainoa salaisuus, mun salaisuus on se, että mä en ole yksin. Että mä juttelen ja puhun, jaan tän asian mun päässä jonkun kanssa ja se sanoo mulle, miten toimin, että pääsen tuloksiin, joita me yhdessä tavoitellaan. Se on mun oma, salainen motivaattori. Ja nyt, kun se on taas palannut, mä voin antaa itseni sille kokonaan, se saa musta kaiken voiman ulos. Mä voin omistautua sille ihan täysin. Koska kukaan ei tajua. Eikä huomaa. Kaikki ajattelee vaan, niinkun silloinkin, että ihanaa, kun tuokin on saanut itseään niskasta. Ja mä vaan hymyilen mielessäni, että niin, te ette tiedä, etten se minä ole. Ja samalla, joku järki osa, mussa tiedostaa sen, että se on surullista. Etten koskaan ole riittävä. Mutta kaikessa, pitää olla tavoitteita ja missään ei voi olla koskaan täydellinen. Pitää hioa ja hioa. Kuka nyt läski haluaisi olla. Ei kukaan.

Ja kipu vaan jatkuu...

Taas mua sattuu, fyysisesti ja psyykkisesti. Jälkimmäistä enemmän kuitenkin....On niin kauheeta, kun huomaan taas, kuinka paljon mun rakkaimmat oikeesti rakastaa mua. Ja mä niitä. Varsinkin mun silmäterän, nikolaksen 5v vilpitön rakkaus mua kohtaan on samalla koskettavaa ja ihanaa, mut myös ihan hirveen kamalaa. Sen kanssa en kyllä tiiä, mitä mä oikeesti teen...yritän vähän vielä pyristellä, sen takia. Ja äidin ja minden. Mulla on ollut ihan huippua nyt viimeiset päivät. Torstaina käytiin minden kans kävelyllä taas, puhuttiin ihan asiaa ja oli huippua. Se nainen on kyllä uskomaton, semmonen, jonka kans oon kun oon ja musta jopa tuntuu, että se riittää ja on hyvä. Kerrassaan on kyllä ihana ihminen. Sitten vielä istuttiin ja hölistiin lisää pimeessä, kun ei ollu sähköjä mun luona, kun sain kynnys ja kassi apua. Ja tutkittiin pimeässä erinäisiä kuva"taiteen" näyttöjä. Varsin hyvän ajankohdan valitsin niiden esittelylle, kun ei ollu valoa, mut hyvin me kännyn varassakin pärjättiin. Sit perjantaina rakas ystäväni R tuli käymään täälä ja tänään sunnuntaina lähti kotiin, sen kanssa meni viikonloppu aika kivasti viinin merkeissä...tänä aamuna särki päätä ja tuli ehkä kaduttua muutamaa asiaakin, varsinkin puhelua teen kanssa. Mut mukavaahan oli silti. Ja sillä välin, sain kalusteita tänne ja myöskin sähköt. Ja ainiin, näin myös mun  veljeä, ihanaa, rakasta veljeä. Paljon siis hyvää, myös alkavalla viikolla...huomenna tapaaminen Kn kanssa, tiistaina lepäilyä, keskiviikkona mindeä moikkaamaan jännissä merkeissä, to Kn tapaaminen taas ja pe tulee isä käymään. Menoa siis on. Ja vaikka nää kaikki jutut on niin tosi hyviä, ni silti mä olen väsynyt ja mua sattuu...koska kokoajan on jotakin kipua, joka kulkee rinnalla, vaikka mitä iloisiakin asioita olis. Ja nyt särkee niin, että meinaa lähteä järki. En tiiä...Nikolaksesta ja Mindestä on tullu kantava voima nyt...Ja niissä pysyn kiinni. Ootan tosi paljon, että nään taas.

Taas ne alkaa, niinkuin tässä ei ois muutakin jo....

Vituttaa olla vammanen. Nyt oon taas muutaman viikon aikana parina yönä herännyt ihan hirveeseen vatsakipuun ja se on johtanut pyörtymiseen ja oksenteluun. Sitten se katoaa ja mä jatkan nukkumista, muutaman tunnin kivusta itkettyäni...Pelottaa, että se kipu yllättää taas vaikka ens yönä. Ja se, ettei se menekkään ohi...ja oon taas samassa pisteessä kun tammikuussa. No, maanantaina soitan varmaan jokatapauksessa klinikalle ja jos en ni tiistaina mulla on lääkäriaika sielä muutenki, että voin vaikka jäädä siitä päivystykseen...jos siis kipuja ei tuu enää tässä välissä niin, että lähen lanssilla. Emmä tiedä, mikä siinä on, kun se vetää niin kauhuun mut aina se kipu kun se tulee. Haluaisin vaan jo kadota ja olla olematta, kun taas sain todisteen siitä, että kyllä, tämä paska tulee jatkumaan aina. Ei se kipu oikeastaan edes ole se juttu...vaan se, etten tiedä siitä, mitä se on ja se, etten voi yhtään ennakoida tai hallita sitä. Se vaan herättää suoraan unesta. Ja sitten pitäisi tietää heti, mitä tehdä. Pitäis varmaan taas pakata hätä kassi sängyn viereen, jos tulee lähtö, niin, ettei sitä sit tarvis yöllä miettiä...vaikka toisaalta, ajatus tuntuu ihan hullulta. Kuka nyt mitään hätä kasseja pakkailee itelleen, siis kukaan muukaan ihminen. Tää on taas vaan tätä odottelua...Odottaminen on kaikista pahinta. Ja se, kun ei tiedä. Ja ne ajatukset, että mitä jos mä voinkin tälle jotain enkä vaan tajua? Mitä jos mä oon taas tehnyt jotakin väärin? Tai mitä jos mä en oikeesti voikkaan tälle yhtään mitään ja nää jatkuu ikuisesti? Sata pelkoa ja kysymystä mielessä. Ja sairaalaan joutuminen pelottaa. Koska nää ei oo koskaan olleet mitään pieniä juttuja. Sit täytyy taas miettiä, että mitä oon mokannut. Vaik toisaalta, ongelmathan loppuu, jos ei syö. Emmä kyl tosin tiedä, riittääkö mun itsekuri siihen, etten söis. Tuskin. Joo...no, odottelua...katotaan, mistä kirjotan seuraavaa tekstiä... :( Nyt, aamutoimet, kohta tulee sohva ja kai jotaki muitaki kalusteita.

Äiti tietää, äiti välittää ja äiti ymmärtää.

Juttelin, niinkuin otsikosta voi päätellä, äidin kanssa tänään, tai en oikeastaan, ei sitä jutteluksi voi kutsua. Mutta vaihdoimme katseet ja pieniä ajatuksia, sellaisia, ettei mennyt itkuksi ja muisteluksi, tilanne tsekkausta. Ja mulle tuli hyvä mieli. Tosi hyvä mieli. Kun kysyin äidiltä, että tietääkö se, millaista elämää mä elän ja miltä musta tuntuu, se sanoi : Joo, kyllä mä tiedän, ettet sä jaksa ja suunnittelet itsemurhaa. Kyllä mä tiedän, että sä oot ihan loppu...Oli ihana huomata, että se tuli sen suusta ihan ilman mitään itkua, ahdistusta tai mitään. Tokaisuna, arkisena, sellaisena, että se on ymmärrettävää ja ok. Nyt mä voin olla ilman syyllisyyttä näiden ajatusten ja ongelmien kanssa, kun olen saanut juteltua äitin kanssa. Ja tiedän, ettei se ole muhun pettynyt tai mulle vihainen...ja tiedän nyt myös varmaksi sen oletuksen siitä, että se ymmärtää tämän kivun ja tuskan ja nämä ajatukset ja aikomukset. Samalla, kun tiedän ja se tietää etten mä enää jaksa ja ehkä tavallaan hyväksyykin sen, se pelkää hirveesti. Nykyään, jos en ilmottele itsestäni paria kertaa päivässä, tai vaikka menee yli tunti viestiin vastaamisessa, se laittaa perään että : Vastaa?! tai : ? tai: Miks et sä vastaa?!....Ja sanoikin yks päivä, kun kysyin, että miks niin tekee, että siks, kun pelkää. Pelkää sitä, että mä olen kuollut. Mutta samalla se tietää, miten helvetin poikki mä olen ja myös ehkä hyväksyy sen jotenkin, mikä on mulle älyttömän helpottavaa. Tavallaan tiedän, että siitä ei ainakaan sitten jää roikkumaan, jos sattuu liikaa...että äiti kyllä tietää ja kestää. Tietää syyt ja perustelut. Ei edellä mainitutkaan seikat siitä helppoa tee ja sata kertaa mä tätä vielä mietin ihan varmasti...Mutta kyllä se helpottaa, kun tietää, että se kaikista rakkain ihminen ymmärtää. Koska aina mä oon ajatellut, ihan aina, että äiti on rakas, äidin kanssa me kyllä aina pärjätään, ei muista niin väliä, mutta äiti. Muut on aina olleet kakkosia, kerran sanoin että muut voi mennä vaikka perseeseen, mutta äidistä en luovu, se on mulle niin rakas. Oon sille kiitollinen ihan kaikesta mitä se on tehnyt tässä elämässä mun syntymän jälkeen. Koska en kyllä tiiä, missä tilanteessa se ois koskaan laittanut itsensä etusialle tai ollut huomioimatta mua. Se ei oo koskaan tehny niin...vaikka ois voinut ja saanutkin oikeesti. Mun tarpeet on olleet sen listalla ainakin mun näkövinkkelistä näin jälkeenpäin ensimmäisinä aina....ihan aina. Ja siitä oon kyllä kiitollinen. Että se on jaksanut mun kanssa ravata sairaalassa, olla mun kanssa kotona, tapella mun kanssa läksyistä, niin että musta ehkä joku päivä saattas tullakki vaikka ihan ihminen, pessy pyykkiä, heränny öisin siivoomaan oksennuksia ja kaikkea muuta, mitä ihmisestä voi irrota, istunut niitä pitkiä kivuliaita istuntoja hieromassa mun selkää koko yön, kun oon oksentanut kivusta ja pelännyt mun kanssa, että pitääkö lähteä sairaalaan...Istunut aina päivystyksessä mun kanssa monta tuntia, yleensä vielä öisin, jaksanut siinä kivun, pelon ja väsymyksen keskellä vielä heittää mustaa huumoriakin kolmelta yöllä, kun viereisessä sängyssä on joku pikku ville, jolle ei nyt millään kelpaa se mansikkamehu, kun sen mummo selittää hoitajalle että meidän ville ei kyllä yleensä tällasta juo kotona, että oisko teillä jotakin muuta, kun mulle on jo kuusi tuntia tätä tapahtumaa ennen määrätty syömis ja juomiskielto enkä ole tipassa edes ja odotan, että josko tällä leikkaus kerralla vaikka kuolenkin? Äiti on aina jaksanut kuunnella niitä viereisten potilaiden oikeesti tyhjänpäiväsiä juttuja, menettämättä julkisesti kertaakaan hermoaan ja vielä sitten jaksanut mun kanssa jutella siitä, miltä asiat tuntuu ja että mua pelottaa. Ja sitten on taas hymyilty. Ja ennen saliin pääsyä heitetty, että jos näät valoa, ni elä mee. Se on jaksanut kantaa mut lapsena vessaan joka hiton kerta hiekkalaatikolta pihalta, kun pistin vastaan uhmissani. Se on jaksanu kattoa, mitä mä laitan suuhuni, niin kauan, kun se siihen pysty vaikuttamaan. Se on jaksanu halia, olla, lukea iltasatuja ja peitellä. Ja se on jaksanut nauraa. Me nauretaan paljon. Usein sille, miten mun elämä voi olla tällasta oikeesti. Ja tosi usein ne jutut on sellasia, että niitä ei tajua kukaan muu ja jos siinä on ulkopuolisia kuuntelemassa, niiltä putoo leuka lattiaan tai sitten ne katsoo paheksuvasti. Mutta siis. Kaiken tän tekstin tarkotuksena oli tuoda esille se, mitä se äiti mun elämässä merkitsee...ja samalla ehkä se, että miten väsynyt, olen. Kun olen valmis luopumaan äidistäni. Nämä on niitä asioita, miksi mä viimeiseen hengenvetoon asti toivon, että jotakin tapahtuisi ja muuttuisi. Ei tällasesta ihan tosta noin vaan halua luopua. Mutta ainakin tiedän, että äiti ei ole vihainen.

Montaks kertaa?

Samalla mä oon niin perkeleen vihanen itelleni ja samalla mua pelottaa, mutta myös toivon. Nyt on parina iltana ollut taas ihan siinä lähellä, että rakko repeää...ihan oikeesti, varmaan sekunneista kiinni. Sehän on selvä, että joku päivä se repee taas. Mutta sen odottaminen tuntuu kauheelta....ihan kauheelta. Vaikka sitä toivonkin. Koska pelottaa, että selviän siitä. Se olis liikaa. Musta tuntuu, että samalla, kun oon ihan täysin tyhjä ja välinpitämätön, räjähdän sisältä. Mä en jaksa tällasta...Oon tässä ihan tosissani, varteenotettavana vaihtoehtona miettinyt "lomamatkaa" sveitsiin. Tosin, ei ne sieläkään varmaan ota mua siihen dignitakseen, kun oon sairas. Siihen pitää kai olla mieleltään terve...mutta toisaalta, luulis nyt, että mun fyysinen sairauskertomus puhuu puolestaan niin paljon, että ne ottais. Kun ei tää ole vaan millään tasolla enää inhimillistä. No joo. Tätä mä oon tässä pohtinut viime päivät. Huomena vuokrasopimusta kirjottamaan kotipuoleen....sekin tuntuu jotenkin ihan hullulta, että miks nyt. Kun kaikki loppuu. Ehkä mä haluan vaan todistaa, että kestän hetken aikuisten mailmassakin. Ja sitten voin lähteä. Niin se varmaan menee.

Oikeesti hei...kuinka paljon vielä voi ihminen mokata?

Oikeesti...mitä vaan uskon ja tai mitä vaan aloitan aina alusta tekemään, en ikinä onnistu. En ikinä. Vituttaa, että kaikki mun ympärillä yrittää saada mut uskomaan, että seuraavaks en voi enää mokata ja kaikki menee hyvin. Keväällä kävi niin koulun kanssa. Mulle sanottiin, että kyllä mä oikeesti tuun pärjäämään. Ja aloin uskomaan siihen. Ja tässä ollaan. Pitkällä sairauslomalla ja todennäkösesti lopettamassa koulua kokonaan. Että joo, enhän mä tätä mokannut. vittu...oikeesti. En osaa mitään enkä jaksa mitään. Tässä. Jos ja kun.

Kipu kuolee huutamalla...vai kuoleeko?

Sattuu, vieläkin. Niin paljon...ettei sille ole sanoja. Ja toisaalta, ei satu yhtään. Fyysistä kipua ei ole, vaikka on. Mutta sen, kuten jo aikaisemmin kirjoitin, voin hyvin sivuuttaa. Mielen kipu on kamalaa...ihan kauheeta. Tänäänkin taas mä sain tuntea sitä, että musta välitetään. Ja se tekee lähtemisestä niin hirveen kivuliasta, etten tiedä, pystynkö. Olisi ollut parempi, etten olisi kertonut kellekkään. Sitten ei olisi tarvinnut miettiä, sattuuko jotakin läheistä vai ei...tai ainakaan nähdä sitä. Tai vaikka ei varsinaista läheistä edes, mutta opettajaa, ystäviä, kyllähän nekin on tavallaan läheisiä. Ja kyllähän niitä näyttäis sattuvan. Ja se on asia, joka on mulle tosi vaikee. Mut niinkun sanoin, ei mulla ole vaihtoehtoja. Kyllähän se kerran kirpasee, mutta niin se kirpasis, vaikka oisin pitäny naamani kiinnikkin. Kyllä mä kokoajan käyn päässäni sitä läpi, jos löytyis joku toinen keino, joku mahdollisuus. Mutta ei ole löytynyt. Niinkun kirjoitin, on ihmisiä, jotka ennen antoivat syyn ja se riitti. Kuitenkin, kaiken tän kivun ja tuskan keskellä, se ei vaan riitä. Vaikka kuinka toivois. Kyllähän siitä on apua. Mutta ei se poista sitä, että joka kerta, kun rakennan jotakin elämäni rumaan pihaan, sen joku tulee ja potkii ja hyppii kumoon ja maahan. Joka ainut kerta. Se tuska on niin suuri, etten voi kantaa sitä. Ja tämä kipu ja se, että elän vieraan ihmisen kehossa, jonkun toisen sisällä, vankina. Sairauden vankina ja samalla niin irrallaan, on kamalaa. Ei elo vieraan ihmisen, jota kaiken lisäksi vihaan, kanssa, ole ollenkaan yksinkertaista, eikä edes mahdollista. Vihaan sitä ihmistä, jonka kanssa elän joka päivä. Vihaan niin paljon, etten pysty enää olemaan. Se kiduttaa mua, se satuttaa mua, se vangitsee mut. Kipu kuolee parhaiten, kun on hiljaa...tai ei se kuole, mut ei se myöskään kuole huutamalla. Huutamalla se vaan satuttaa toisia myös. Hiljaa kun osais vaan olla, ei kenenkään toisen tarvis kärsiä tästä. Ja tästä lähin, olen hiljaa ja hymyilen. Sitten lähden pois joku päivä, huomiota herättämättä ja kauniisti...ei niin, että veri roiskuu ja pyssyt paukkuu. Vaan hiljaa, vaikka myrkytykseen ja jos siihen varmuuden vuoksi hankkisi verenmyrkytyksen ja repeämän rakkoon, toimis. Varmasti. Ja siitä ei jää edes rumaa jälkeä. Ihan hissukseen vaan ja nätisti, ketään sen kummemmin satuttamatta. Kaikille kuitenkin, joille on tarvis, olen perustellut asian. Ja nyt, itken. Itken just niin paljon kun mua huvittaa. Ja sitten nauran, niin paljon kun huvittaa. Ja teen ihan mitä huvittaa. Sit mä lähden. En tiedä vielä, lähdenkö viikon vai vuoden päästä. Mutta lähden, ennen kuin tämä sairaus syö minut. Tappaa.

Mä en tunne mitään. Ja huomaan, etten ole koskaan tuntenutkaan.

Mä tajusin just että aina, kun on sattunut, oon dissonnut itseni pois, enmuista muuta, kun ne tilanteet ja kaiken, just niinkuin se on mennyt ja miltä pinnat jne on tuntuneet, mutten muista kipua. Muistan kyllä, miltä veitsi tuntuu ihoa vasten. Mut en muista, sitä kipua. Muistan kyllä, miltä tuntuu, kun rakko repeää tai sitä venyttää niin että oksentaa, mutten muista sitä kipua. Muistan kyllä, miltä tuntuu repiä varpaan kynnet irti, mutten muista sitä kipua, mikä siihenkin pitäisi liittyä. Mä en koe sitä kipua. Kyllä mä tiedän, miltä se tuntuu, kun se kynsi repeytyy, mutta se tuntuu siltä, kun mut olis puudutettu, että tiedän ja tavallaan tunnenkin, mitä tehdään, mutten koe kipua. Vähän niinkuin sektio. Tunnet painetta ja muljahduksia, mutta kipuaistimusta ei ole. Siinä se on otettu kemiallisesti pois. Minun mieleni on sairas ja en koe kipua ollenkaan. Koska voin turruttaa mielessäni kivun pois. Saatan kokea sen fyysisen tuskan, mutta jälkeenpäin mulla ei ole mitään käsitystä siitä kivusta. Ja viiltelyssä, harvoin on kipuaistia edes sillä hetkellä. Aina kun sattuu, mun päässä alkaa tietty ajattelu malli ja kaava :  Kipu on vain tunne. Fyysinen tunne jonka voin eristää kokonaan itsestäni pois. Minun ei tarvitse kokea sitä mielentasolla asti. Se on tunne, joka on minun kehossani, mutta minä en ole kehossani. Jos vaikka saan polttavan kipeän haavan josta joku toinen alkaisi itkemään, tai ehkä tässä tapauksessa kaikki terveet (puhun nyt hyvin syvästä ja kipeästi vuotavasta haavasta). Minä pystyn katsomaan haavaa ja toteamaan rauhallisesti, että se on siinä ja koen joitakin aistimuksia, mutten tunnista niitä. Se on kuin jokin erillinen osa, erillinen asia. En yhdistä sitä itseeni ollenkaan. Hyvin usein koen myös assosiaatioita tilanteista, joissa olisi normaalisti kovaa kipua. Esim, että joku leikkaisi käteni irti ja se vierisi lattialle. Siinä assosiaatiossa kuitenkaan, jonka minä koen, ei ole kipukokemusta ollenkaan. On vain pinnat, tuntumat ja äänet. Kuinka se käsi tässä tapauksessa vierii kylmää kivilattiaa pitkin, miltä veitsen terä tuntuu käden katkaisussa ja millainen olo olisi ilman kättä. Mutta kipu, ei tule kuvioihin koskaan. Missään tilanteissa. Sitten on taas niitä flashbackeja, joissa en muuta koekkaan, kun kaiken kivun jota olen elämässäni kokenut fyyisisesti. Mutta niitäkään harvoin pystyn yhdistämään tiettyihin kokemuksiin. Koska en tiedä, miltä kipu milloinkin tuntuu. Koska olen dissosiaatiohäiriöinen ja olen dissonnut itseni aina pois, kun kohtaan fyysistä kipua. Näitä asioita tänään olen pohtinut. Ja tunnottomuutta. Joka vain on. Jämähtäneenä.

Kyllähän se niin on notta syssy on tullu.

Mä vihaan talvea, mut mä vihaan myös syksyä, okei, vihaan myös kevättä ja kesää, mutta en siinä määrin, kun syksyä ja talvea, kuitenkaan. Tänään taas saanu kokea sen ihanan tunteen, kun lonkka ilmoittaa olemassa olostaan ja istuma-asento menee vinoon kivusta. Hermokivut kun ei tästä kylymästä tykkää yhtään. Ja nyt, kun en ees pääse kävelemään sitä määrää, mitä pitäis jotta kivut pysyis poissa, ne on vielä kamalampia. Ja tuntuu kamalammalta, kun asialle ei oikeesti oikein voi mitään. Ja sit se istuma-asento. Selkä menee käyrälle ku istuu vinossa ja sit menee niskatki jumiin. Mutta, suurin huoli on siis se, että tässä jo muutaman vuoden aika sujuvasti oon istunut kokoajan ihan tosi vinossa (ei näy ulospäin ehkä, koska oon niin läski), ja siitä seuraa semmonen juttu nyt pidemmän päälle että selkään tulee mutkaa. Ja kun lihakset ei toimi, ni ei sitte pysty sitä mutkaa korjaamaan enää samaan malliin, kun silloin, kun kävelin. Josta voimme ehkä siis päätellä, että skolioosi alkaa kivasti hiipimään sieltä selän takaa tähän mailmaan. Ei hyvä. Odotettavissa oleva juttu ollu jo pitkään ja lääkäritkin siitä varotelleet, mut jotenkin, tuntuis jo, että eiks nyt ois jo aikalailla tarpeeks kaikkea? Ehkä ei. Tottakai mun tuoliin joutuminen pahentaa asiaa ehkä semmosen 100% koska kunnossa pito on nyt oikeestaan miltei mahdotonta asian osalta. Vituttaa, kun mä vaan romahdan ja rupsahdan, mun keho ei kestä. Pyllystä.
  Ja toinen "kiva" juttu tässä syksyssä ja talvessa on se, että mun jalat muuttuu, varsinkin nyt, kun istun, ihan sinisiks kun ne kylmenee. Ja sit tulee suonenvetoja ja kaikkee muuta. Ja paleltumia. Ja on kylymä, tietty. Ja nyt, kun on taas lihonnu tän istumisen seurauksena, ni ei ole enään sekään asia niin yksinkertasesti hoidettavissa, että laittas vaan villasukat ja hierois jalkoja ja kävelis ympäriinsä, kun en ylety läskeiltäni villiksiä laittamaan jalkaan, enkä pysty kävelemään, enkä siis myöskään yletä jalkoja hieromaan, enkä kyllä okeesti oman arvokkuuteni edes jossain määrin säilyttääkseni myöskään aijo siihen asiaan pyytää apua, mikä tietysti tekee tilanteelle sellaisen vaikutuksen, että oma on vika, kun en apua pyydä, mutta koska koen sen alentavana, en aijo apua pyytää, niin tyhmää kun se varmasti onkin. Hieno juttu siis sekin. Ihan helvetin hauskaa ja rimukkaan kivaa syksyä ja talvea koko sakille siis, teille kaikille, jotka kykenette edellämainittuihin asioihin, raajojen kokonais valtaisesta liikuttelusta villasukkiin saakka ;)

Niin rikki ja väsynyt, kipeä, etten jaksa puhua.

Tänään matkalla Kn luo taksissa mietin, että tänään en puhu muusta, kuin uppomunista, etten pysty, että mua sattuu niin saatanasti, että en pysty puhumaan muusta. Mua sattuu niin paljon, että haluan puhua jostain muusta. Vaikka sitten uppomunista. En saa henkeä, taaskaan. Disso on kovaa vauhtia taas nostamassa päätään tähän iltaan ja musta tuntuu pahalta. Enkä edes hoida itseäni. En jaksa. En jaksa mitään. Itkettää. Mutta ei kuitenkaan, koska en jaksa sitäkään. Minua sattuu liikaa. Kaikki sattuu. Se, että kaikki on ääripäissä. Mikään ei ole normaalia. Kaikki sattuu.

Viiltävää kipua, taas.

Helvetillinen kipu iskee takaraivosta taas mieleen. Mä muistan sen kun eilisen, ei se oo mihkään kadonnut. Mä huusin ja puristin sängyn laitaa niin kovaa, että rystyset oli valkosina. Mä kiroilin ja huusin, yökkäilin ja mulla vaan valu hiki. Itkin ja huusin ku viimestä päivää ja toivoin, että kuolisin siihen paikkaan. Se kipu, oli jotakin niin kamalaa, ettei siihen ole sanoja. Mä olin ihan paniikissa, ihan sellaisessa pakokauhussa, hysteerisessä pelossa. Muistan, että mua sattui niin  paljon, etten enää edes tuntenut mitään, huusin vaan. Hetkeksi helpotti ja sitten se alkoi taas. Ja mä huusin, taas. Niin pirun perkeleesti, etten oo koskaan huutanut. Enkä tiedä, onko kukaan muukaan. Se iskeytyy mulla joka päivä aina tajuntaan, se kokemus. Se ei lähde mielestä pois ikinä. Ja joka hetki, pelkään, että se tapahtuu uudestaan. Se oli niin hirveää, etten mä tiedä, mitä pitäisi edes ajatella. Mielikuvat ja huuto, mun oma huuto, palaa kokoajan muistista mieleen ja se kipu. Mä koen sen kaiken joka päivä uudestaan. Joka vitun päivä. Mä oon väsynyt tähän.

Loser

Ks. otsikko. En oo saanut tänään mitään aikaseks, en oikeesti YHTÄÄN mitään. syönyt vaan ja istunu koneella. Miettinyt taas lähtemistä koko päivän ja sitä, että jos, nyt kun olen vähän jo miettinyt, että ehkä jäisin hetkeksi vielä, en saakkaan jäädä? Pää tuntuu painavan sata kiloa. Enkä saa kunnolla henkeä. Mua ahdistaa niin helvetisti. En osaa enää ees puhua. Enkä enää tiedä, mistä kirjoittaisinkaan. Kun ei ole mitään, mistä kirjoittaisin. En jaksaisi aina tätä paskaa. Haluaisin kirjoittaa iloisia ja ihania asioita. Mutta en pysty. Pimeys ja suru on asettuneet mun mieleen ja kehoon niin, ettei niistä pääse enää irti. Tuntuu pahalta olla tällanen paska. Parempi, jos en olisi, ollenkaan enää olemassa. Musta ei ole hyötyä eikä iloa ihmisille. Olen vaan taakka.

Surullinen...eli ei mitään uutta.

Suru on ainoa, joka halaa mua. Se halaa liiankin tiukasti, niin, ettei siitä pääse irti. Se istuu vieressä ja kertoo mulle, mitä mä olen. Mä olen huono, inhottava, tyhmä, ruma, sairas, vammainen, kelvoton, säälittävä...ja lista vaan jatkuu. Musta tuntui joskus pahalta. Nyt oon vaan surullinen. 10 vuotta olen tätä taakkaa kantanut perässäni. Mun sydän halkee tähän. En kestä enää sitä, miten huono olen. Enkä sitä, miten täytyy pärjätä. Mä tarvitsisin halausta, sellaista, joka olisi jonkun muun, kuin surun antama. Kumpa tän surun ja pelon, kivun ja kaikki siihen liittyvät ajatukset ja muistot, vois ottaa vaan pois. Mä niin toivoisin. Koska mä en tunnu pääsevän tästä irti. Nytkin oon taas venyttänyt rakkoa, enkä ees tiedä miks. En tiedä oikeesti, mikä vittu siinä on niin helvetin vaikeeta vaan käydä kusella. Mut on vaan. Mä rankaisen itteäni, vaikka se ei menekkään mun järkeen millään tasolla, kun oon jo kerran repeemän käyny läpi ja taas eilen olin oikeesti ihan lähellä sitä. Miks mä en voi osata hoitaa näitä juttuja, niinku mun pitäis? Hajoon tähän kipuun, joka mun sisällä huutaa. Hajoon siihen, että eristän itteeni ja mun sisällä on eri osia, jotka ajattelee kaikki musta jotenkin tosi kierosti. Hajoon siihen ettei koskaan oo rauhaa, ei hetkeekään. Ja aina täytyis olla tekemässä jotaki. Hajoon. Hajoon siihen, kun mietin, että olinkohan mä taas viimeks kun jonkun ihmisen kanssa kommunikoin, ni tosi nolo. Hajoon vaan ihan kaikkeen. Meen murusiks. En pysty jaksamaan enkä kestämään enää yhtään. Väsyttää.

Elämän ihmeellisyys ja onni.

Elämä on täys pieniä ihania yksityiskohtia ja iloja. Olen surullinen vieläkin. Mutta tänään olen saanut taas hymyillä. Tänään olen saanut sanoa tärkeitä asioita ääneen. Aina, kun ajattelen niitä asioita,joita tänään olen saanut Klle sanoa, mun sydän meinaa revetä. Niin paljon ne asiat merkitsee. Tätä mä pelkäsin. Tulee sattumaan ihan saatanasti, kun joku päivä se katoaa mun elämästä. Mut sitä se elämä kai on, kipua. Ja siihenhän mä olen tottunut. Vaikka voin sanoa, että sata kertaa mielummin kävisin vaikka 2011 syksyn uudestaan läpi, kun luopuisin siitä ihmisestä. Se kipu, mitä 2011 oli, tuntuu siltä, että siitä voisin selvitä uudestaankin. Mutta Kn lähtö on sellainen asia,etten tiedä, miten siitä voin selvitä. Se sattuu varmasti niin paljon. Vaikka tyhmähän mä oon, kun sitä nyt jo mietin, että miltä se tuntuu sit. Mut kun mä tavallaan jo tiedän, koska oon käynyt näitä samoja juttuja läpi ennenkin. Pitäs vaan nauttia siitä, mitä nyt on jäljellä. Ja sen aijon tehdä. Ihmeellistä on se, että oikeesti, tiesin heti, kun sen näin, että tässä on nyt joku, josta pitää tarttua kiinni. Ennen  kun oltiin edes moikattu. Mä tiesin heti, ei tarvinnut miettiä kahta kertaa. Siistiä.  Kyllä mä oon aika varma siitä, että se on joku enkeli. Vaikka on niitä muitakin enkeleitä, tuntuu, että mulle niitä on suotu tässä elämässä tosi monta. A tarjosi yllättäen apuaan ja tukeaan, en osannut odottaa yhtään. Tai jotakin osasin. Mutta en ihan tällaista. Jostakin noita enkeleitä aina tupsahtaa, kun niitä tarvii kaikista eniten. Halaus kaikille mun enkeleille, edellä mainituille varsinkin, oikein iso ja suuren suuri ja lämmin syleily. Sellainen, josta varmasti tarttuu kiitollisuus ja lämpö. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin se, että välittää sydämestään toisesta, osoittaa sen ja toinen nappaa siitä kiinni. Wau. <3

Niin se elämä vaan kuljettaa...

Elämälapselle ja Hartwall koettu. Konsertti oli ihan ok...mutta kyllä mä sanon, että kaikki muut jutut tässä illassa oli paljon kiinnostavampia ja ihanampia. Seura oli ehkä parasta, mitä voi olla? Ja muutenkin. Ihanaa hupsutella ja nauraa...Ihanaa olla keskinäisessä lähes täydellisessä yhteisymmärryksessä toisen ihmisen kanssa. Voi vaan höpsöttää ja se toinen tajuaa. Mä niin rakastan just nyt elämää aika hiton paljon. Ne on näitä hetkiä, kun saa yhdessä kokea onnea ja iloa, vähän myös surua ja muistojakin mahtuu tähänkin iltaan. Kummit on kuitenkin iso osa mun elämää olleet ja klinikka, niiden ja noiden rahojen avulla mäkin oon hengissä. Monta tarinaa oli, jotka kosketti, niin samanlaisia tunteita oli insertin ihmisillä, mitä on itsekin kokenut, vaikka oli ihan eri sairaudet. Mutta niin se on vakavien sairauksien kanssa, paljon yhteistä, vaikkei yhteisiä diaknooseja oliskaan. Kyynel siinä vierähti. Kun hetkeksi palas taas mieleen kaikki, mistä oon selvinnyt...ja se, että nyt, toivon, että kuolisin. Taas sain ajattelun aihetta, että toivonko sittenkään? Pirun ison duunin oon tehnyt, että oon kaikesta selvinnyt...ja sit saan kokea tällasta ihanaakin mun elämässä, ihan sairaan hienon ihmisen kanssa.
  Ni herää kysymys, että haluuks mä jättää kesken ja luovuttaa, kun kuitenkin, elämä aina on paras vaihtoehto. Voinko mä olla  muka niin poikki? Emmä usko, että voin. Koska niin paljon yhteisiä hetkiä ja ihanaa olemista tänkin ihmisen, minden kanssa on kokematta, etten mä voi jättää niitä juttuja kattomatta. Se nyt ei vaan käy. Sairaslomaa, asiasta kolmanteen, tuli tänään sitte yli kuukaus. Ja sen lisäks, sitä tod näk jatketaan toisella heti perään. Jotenkin vapautunut olo, kun on yks huoli vähemmän, ei tarvi miettiä yhtään, että miten jaksaa, kun ei tarvi jaksaa. Kyl mä uskon, että näillä eväillä jaksan elää piiiitkään. Varisinkin, kun mulla on noinkin rakkaita ihmisiä kun minde. Sen kanssa vaan tuntuu, että on niin parasta. Parasta heti nikulan jälkeen on nähdä sen ihmisen hymy ja kasvot, olla sen kanssa vaan, niinku kaikki on. Kun ei tarvi koskaan miettiä, että miten ois tai muuta. Kun se tajuaa. Ja aina on jotaki bimboilun aihetta. AINA :D. Mä vaan arvostan niiiiiiin paljon. Kyllä minden kanssa vietetty aika aina arjen voittaa. Huomen aamuna kuitenki arkeen palattava, jotenka siis, nyt nukkumaan. Koulu saa onneks jäädä, mut sossun aika kympiltä heti...pitäs sitä ennen varmaan siivotakki, koska mulla ei oo muuta paikkaa, kun tää, mihkä voin sen tuoda, kun en oo kyselly, onko vapaita luokkia huomena. Nojoo. Nyt mä meen nukkumaan. Kiitos jeesus, kaikesta, varsinkin tästä päivästä.

"Kun sä et jaksa, silloin meidän muiden tehtävä on ottaa koppi..."

Ai että ois niin hyvä riipasta tähän oikein kunnon kännit. Nojoo, jos nyt ei. Too much emotions. K on kyllä ihmeellinen. Se on niin kaunis. Ja sellainen ihminen, itsepäinen. Se ei luovuta mun kanssa ikinä. Vaikka oon tällainen paskakasa. Se jankkaa niin kauan, että saa tahtonsa läpi. Mä tässä vaan mietin sitä, että mä en koskaan tuu pystyy kertomaan sille, kuinka kiitollinen mä olen. En ikinä. Koska mä olen niin helvetin kiitollinen, että sitä ei voi mitata. Se on mulle, jos nyt mietin tässä ihmisiä, ni oikeasti, yks neljästä rakkaimmasta ja tärkeimmästä ihmisestä. Ja siis se on myös yksi niistä ihmisistä joiden takia, mä mietin ja pohdin edelleen, että lähdenkö vai enkö lähde. Mä välitän siitä koko sydämelläni. Mulla on tavallisen kokoinen sydän, mut se on aika tiiviisti pakattu täyteen kaikkia mussukoita. Ja aika helkkarin ison paikan tää K on sieltä saanut. Tän kaiken surun ja väsymyksen keskellä, se ihminen aina vaan tunkee mun mieleen ja saa hymyilemään. Mulla tulee lämmin olo, kun mietin, mitä kaikkea ollaan käyty yhdessä läpi. Mä olisin kuollut ilman sitä. Ja se on aika helvetin iso juttu. Se on ehkä tullut taivaasta tänne, se on ehkä suunniteltu just niin, että se tulee mun elämään. Ja on tommonen. Koska ei se ihan normaali ole xD...Siis, että kyllä sillä on joku syvä merkitys. Emmä siitä välittäiskään näin paljon, jos ei oikeasti olis, jotakin aivan todella todella erityistä, kallista ja rakasta. Mä oon niin tosi paska. Ja siltikin se jaksaa vaan aina jankuttaa sitä samaa, että mä selviän ja kaikkee. Vaikka mä oon näin paska. Luulis, että silläkin tulee piste jossain kohtaa, ettei jaksais aina vaan jankuttaa, kun en mä tästä oo mihinkään muuttunut, aina vaan väitän vastaan ja oon paska. Mut sydämessäni mä oon kiitollinen. Niin helvetin kiitollinen. Ettei se tiedäkkään. Aijon yrittää näyttää sen. Ehkä mäkin tulisin sitten taas vähän iloisemmaksi. Mutta semmä kyllä sanon, etten kuunaan ole nähny yhtä kaunista ja hyväsydämistä ihmistä. Ei tommosia ole. Paitsi se. Mä välitän. Paljon. Se ehkä tietää sen. Toivon. Tässä vielä pieni runon pätkä, joka tulee nyt vaan päähän ja täytyy kirjoittaa. Hänelle.

Minä välitän sinusta. Sinun takiasi minä taistelen. Sinä olet sellainen, valoihminen. Ihminen, joka tulee, ottaa paikkansa, asettui sydämeeni ja jää sinne ikuisesti. On ihmisiä, joiden katse riittää antamaan syyn. Sellaisia ihmisiä jotka hiljaa hiipien, asettuvat alamäessä poikittain, ottavat kiinni, kun putoan. Sinä olet sellainen, valoihminen. Minä välitän sinusta, niin paljon, ettei siihen riitä sana, eikä kaksi. On otettava laulu laulettavaksi. Se ehkä sitten kertoo, kuinka paljon välitän. Miten tärkeitä, on ne pienet hetket elämän, jotka sinun kanssasi hengitän. Minä en koskaan unohda. En koskaan, ainakaan sinua. 



<3

Rauhaa. Rakkautta. Kiitollisuutta ja surua, tosi tosi syvää surua.

Kumpa pääsisin takaisin viikonloppuun. Se oli lepoa. Lepoa ja ajatuksia, paljon paljon paljon ajatuksia. Tajusin, yhä syvemmin, että kai muuta ratkaisua ei ole. Mutta samalla, tulin hyvin hyvin surulliseksi. Sellaista oloa, kun silloin oli, ei ole ollut. Koskaan. Ei sille ole sanaa. Sellaista syvää surua, ettei mikään enää oikein liikuta. Kaikki on pysähtynyttä. Kaikki. Samalla,kun mikään ei tunnu miltään, ajatus siitä, että lähtöni satuttaa niin monia, tiettyjä, hyvin rakkaita niin paljon, repii mut palasiksi. Saattaa ehkä pidentääkkin mun lähtöä...toivoisin, että pysäyttäisi. Koska ne toisen ihmisen kyyneleet...ne iskee mulla heikkoon paikkaan. Mutta mä olen hautonut tätä jo kymmenen vuotta. Tästä ei niin vaan päästetä irti. Kaikki muistot ja nyky tilanne, puhuu sen puolesta, että haluan lähteä. Kaikki. Mutta mun rakkaat...mun rakkaat on mulle henki ja elämä, niitä varten mä täällä olen. Täytyy järjestellä ajatuksia taas vähän lisää uudestaan...Minä niin rakastan. Sitäkin yhtä ihmistä...Mindeä. Niin todella paljon. Enää, en ole sata varma, voinko lähteä. Melkein varma olen. Mutten kuitenkaan täysin.
   Elän nyt, päivän kerrallaan. Katsotaan mitä käy. Toivon, viimeiseen asti, että tähän kaikkeen tulisi ratkaisu ja helpottaisi. Mä niin rakastan, kaikkia mun läheisiä. Varsinkin, Mindeä. Sen kanssa on syntynyt erityisen arvokas ja lämmin ihmissuhde. Luottamusta täynnä. Tuntemusta. Ei oo asiaa, mistä en olis sille puhunut. Ei oo hetkeä, kun se ei olis ollut mun tukena. Mun täytyy nyt oikeasti miettiä. Kaikkea. Se oli niin surullinen. Ja mä surullinen siitä, että se oli. Painiminen jatkuu.


                                                          "Tuulimyllyjä vastaan, täällä taistellaan.
                                                          Viima hiuksissa viipyy, hetken vaan.
                                                         Toiset nuorena nukkuu, joskus se pelko
                                                            uniin kulkeutuu. Sitten sinä oot siinä,
                                                          silität mun hikistä päätä, joku taika sulla on,
                                                        sillä, Sinä vain sinä vain, saat mut uskomaan, mulla
                                                        on aikaa, sinä vain sinä vain, saat mut tuntemaan,
                                                       että mä kelpaan. Kun pyryttää ja pajutkin taipuu.
                                                        Kinosten alle hautautuu, täytyy olla lujasta luusta,
                                                        että selviytyy. Hagen alla paine kasvaa. Kestänkö
                                                       sen mitä vaaditaan? Rakas onneks sä oot siinä,
                                                        silität mun hikistä päätä, joku taika sulla on, sillä,
                                                       Sinä vain sinä vain, saat mut uskomaan, että mulla on
                                                       aikaa. Sinä vain sinä vain, saat mut tuntemaan, että
                                                     mä kelpaan. Sinä vain sinä vain, saat mut taistelemaan
                                                 tuulimyllyjä vastaan, sinä vain sinä vain, saat mut nousemaan,
                                                      Läpi hangen ja roudan.
                                                                        

Kuoleman pelko, halu ja varmuus.

Rauha. Niin syvä mieleen laskeutunut rauha, etten ole kuin kerran aikaisemmin tällaista kokenut. Rauha ja varmuus siitä, että kohta pääsen pois, kohta loppuu tämä kaikki kärsimys. Joko niin, että loppu tulee ulkopuolelta, jota toivon sydämestäni tai sitten niin, että itse lopetan tämän kaiken. Mutta loppu tähän tulee. Ja nyt, kun se on varmaa, voin levätä. Ei tarvitse enää miettiä, miten selviää. Kun ei tarvitse selvitä. Silloin, kerran aikaisemmin, löysin itseni sairaalasta, jossa vietinkin seuraavan kuukauden letkuissa. Nyt, en aijo löytää itseäni sieltä. Minä aijon lähteä varmasti ja rauhassa lepoon. Ja tiedän, ettei siihen mene enää kauaa. Minut on kutsuttu pois. Olen valmis ja varma. Asia ei enää edes aiheuta mitään tunteita. Se on vain tapahtuma, jota odotan tulevaksi, aivan, kuin sitä, että tulee lounas, tai välitunti. Yhtä normaalin tuntuinen ja rauhallinen asia. Ei millään tasolla enää kohauttava. Rauhallinen. Kohta pääsen lepoon.
    Monet ajattelevat, että olen itsetuhoinen. En ole. En tosiaan. Pikemminkin suojelen itseäni.  Ja olen väsynyt. Niin helvetin väsynyt. Väsynyt siihen, että ympärilläni kaikki toivovat minulle hyvää ja uskovat huomiseen. Väsynyt siihen, että itse en osaa sanoa ikinä mitään, eivätkä toisetkaan osaa enää sanoa mitään. Jonain päivänä luvataan, että helpottaa. Odota itse sitä päivää. Et jaksaisi, olen varma. Kun sitä ei vain tule. Asiat kestävät ja kestävät määräämättömän pitkään, eikä mitään ennakko tietoja ole olemassa, paitsi se, millaiset vauriot tästä kaikesta jää.
     Ainoa asia, joka kalvaa, ihan vähän, on se lupaus, jonka tein vähän yli vuosi sitten Klle siitä, että selviän. Etten tapa itseäni. Koska tiedän nyt, että en pysty lunastamaan lupaustani. Mutta silläkin uhalla, että se tekee minusta valehtelian, teen sen. Koska tiedän, että hänkin tietää syvällä sisimmässään, etten minä jaksa, oikeasti. Ja ettei sitä minulta voi kukaan enää vaatia. Mutta silti sattuu, se sattuu, että hänen luottamuksensa täytyy pettää. Koska hän on sellainen, hyvin hyvin tärkeä ihminen minulle. Mutta toisaalta ajattelen, että olen asiakas ja hän on töissä ja aika vahvasta siteestä välillämme huolimatta, olen silti hänelle vain asiakas. Hän pääsee siitä kyllä yli. Varmasti. Hän varmasti ymmärtää ja tietää, miksi olen vuosien jälkeen päätynyt tähän. Ainoa, joka tietää sen ehkä vielä häntä paremmin, on oma äitini. Äiti on nähnyt kaiken sen pelon, kivun ja tuskan, mitä olen käynyt läpi ja äiti ymmärtää, ainakin osaksi, miltä se tuntuu. Kukaan muu ei voi päästä sitä kokemusta lähemmäs. Edes K. Koska se ei ole nähnyt. Ja siksi mä en odota, että se tietäisi tai ymmärtäisi, mutta mä toivon, että se hyväksyisi ja ymmärtäisi sen, ettei tämä liity mitenkään siihen tai sen työhön.
     Tämä ei liity mihinkään muuhun, kuin siihen ,että mua sattuu niin saatanan paljon, tai sattui, etten jaksa tällaista enää. En vaan voi jaksaa. Monesti aina sanon : niin mä sanoin silloin ja tässä sitä vaan ollaan taas selvitty. Nyt en aijo enää sanoa noin. Koska koskaan, mä en ole vielä selvinnyt tästä painolastista. Ja koskaan tuskin tulen selviämään. Minä lähden. Pian. Se on varmaa. Ainoa asia, jonka tiedän varmasti.          
      Kyllähän mä mietin paljon kaikkia muitakin ihmisiä. A-Lllää, vaikka se tuntuukin ehkä aika viimeiseltä ihmiseltä, ketä miettisin, kun läheisempiäkin ihmisiä on niin paljon. Mutta sitäkin mä oikeesti olen tässä miettinyt, varsinkin nyt, kun se niin paljon on ollut tukemassa mun uutta opiskelun alkua ja sen silmistä paistaa se, että sitä oikeesti kiinnostaa, miten mä jaksan, se puolustaa mua ja haluaa, että mä pärjään ja keksitään ratkaisuja. Se tuntee mut ja sen, miten toimin, se ei syyllistä...se välittää niin helvetin paljon.Se tuli tossa yks päivä kysymään, että mitä mulle kuuluu, että näytän vähän surulliselta. Ja mä tasan tarkkaan tiedän, mitä se tarkoitti. Se ei tarkoittanut sanaa vähän, mitenkään kirjaimellisesti, kyllä se oli oikeasti huolissaan. Sitten mä pidätin kyyneliä ja kerroin, että joo, oonhan mä väsynyt. Se tarjosi apua, sitä, että nyt keksitään kyllä yhdessä jotakin apua. Etten mä ole oikeasti yksin. Ja siitä tulin surulliseksi. Koska tiedän jo päättäneeni, että lähden pois. Enään ei auta, että yritetään keksiä jokin ratkaisu. Sekin sanoi, että isolla palaverilla ois nyt oikeasti kiire ja että mun täytyis pyytää sitä opelta, että se järjestettäisiin pian. Pyysin...opettaja kyllä noteerasi asian, mutta eipä ole asiasta sen jälkeen kuulunut. Veikkaan, ettei sitä palaveria keritä pitää.  Ja aina se sanoo, ettei se ole mua unohtanut, sellainen pilke silmissään, että en oikein ole varma, mitä se sillä ihan tarkkaan ottaen edes tarkottaa. Siitä olen varma, että sillä ihmisellä on ollut tarkoitus mun elämässä jo siitä päivästä asti, kun se on aikoinaan mun äitiä opettanut. Ja viime vuonna mua sitten. Olen sille sen kertonut, että minä välitän ja välitän siitä, mitä kaikkea hyvää se on vain ilmestymällä paikalle, aiheuttanut mun elämässä. Kirjoitin, että se on antanut mulle syyn elää, yhden syyn taas lisää. Niin onkin, se ei ole muuttunut. Mutta se on, että hän ei enää ole se kantava voima arjessa, sattuneesta syystä ja se, että monta asiaa, jotka tukivat elämän tahtoani, vaikeasta olosta huolimatta, on karsiutunut pois loman aikana. Yksin se, että se on ollut joskus mun elämässä niin suuri apu ja on edelleen, ei pidä mua hengissä, vaikka tahtoisin niin.
       Mun oma opettaja sanoi, että se ei ymmärrä näitä tällaisia asioita, koska sen koulutus ei riitä siihen. Totuus on, ettei se edes halua ymmärtää tai kuulla. Ja se sanoi samaa A-Lstä, että kun ne on opettajia, niin ne ei voi tällaisia ymmärtää. Mutta kyllä mä tiedän, että A-L ymmärtää oikeasti, ihan tasantarkkaan. En vain tiedä, onko mun sopivaa puhua sille näistä. Tuskin


.http://www.youtube.com/watch?v=AftKlOQlBp8

Väsynyt, pettynyt, surullinen ja hukassa...

Olin taas pitkästä aikaa klinikalla, kun päätä särki niin pirusti...pelästyin todella. M oli yö vuoroissa kumpanakin yönä, kun olin sielä...musta tuntui tosi pahalta, että se näki koko totuuden siitä, miten mä voin...haluaisin hallita sitä, mitä se näkee musta ja mitä ei...tuntui niin pahalta, kun en voinut sanoa, että kaikki on hyvin...vaikka olisin halunnut. Tuntui pahalta, kun en voinut estää pahaa oloa ja olin ihan sekaisin, olen edelleen...en olisi halunnut sotkea sitä tähän...tähän mun sekoiluun. Koska se on ihminen, jonka ei tarvitsisi nähdä tällaista. Kun mä en vaan osaa parantua, vaikka kaikki toivoo sitä niin paljon, se varsinkin. Tuntuu pahalta, siltä, kuin pettäisin sen luottamuksen. Eikä oikeestaan siltäkään...vaan en vaan tahtois että se joutuu näkemään tän kaiken....se on niin kaunis ihminen. Niin kaunis, etten toista oo nähnyt. Mä tiedän, että sitäkin sattuu, kun mua sattuu....ja siks, en tahtois, että se tietää. Ja muutenkin, tuntuu vaan pahalta, kun kaikki on niin epätodellista. Päässä vaan äänet puhuu, mitä sattuu, mikään ei oo totta...ja kaikki on. Mä tiedän päässäni, että se ihminen oikeesti välittää musta, todella. Mut silti, kun mä katsoin sitä, en saanut vaan mistään kiinni...musta tuntui vaan, että olen huono ihminen, eikä kukaan voi välittää musta oikeesti...ja olin jotenki tunne kuollut, enkä saanut itsestäni mitään ulos, mitä olis pitänyt. Olin tönkkö....ja jäykkä, mua pelotti ja musta tuntui, etten mä ole sen ihmisen tai varsinkaan sen, mitä se mulle rukoilee,arvoinen. Olen hyödytön, mulla ei edes koskaan ole mitään hyvää kerrottavaa. Mä niin toivoisin, että voisin joskus antaa sille ihmiselle jotakin hyvää oikeesti...:( surullinen....

Pitkästä aikaa.

Elämä on taas ihan sekaisin. Kaikki on ihan sekaisin. Toukokuussa jalka meni kolmesta kohtaa poikki ja nyt onkin monen vuoden juttu edessä hoitovirheiden takia. Pettynyt, vihainen ja väsynyt. Väsynyt enää yhtään jatkamaan ja jaksamaan kaikkea. Onneksi mulla on muutama rakas, jotka auttaa mua jaksamaan hengissä. Nyt on vain sellainen olo, että en jaksaisi. Haluaisin vaan kuolla pois. Mut en voi, koska oon luvannut, etten niin tee. Pitkästä aikaa, oon taas viillellytkin. Äänet päässä käskee tehdä kaikkea pahaa. Tiedän, ettei pitäisi. Mutta parempi sekin, kun se, että kuolen. 
  Mä en tiedä, missä olisin ilman mun muruja. Jossain, maan alla varmaan. Kauheesti itkettää kokoajan ja kaikki on tosi sekavaa. Ja kotona, tästä ei kukaan mitään tiedä. Kun en siellä enää voi jalan takia asua. Yritän jaksaa elämää hetken kerrallaan ja selvitä.
   Mua vaan sattuu tosi paljon. Tosi tosi paljon. En tarvis muuta, kun jonkun joka istuis hiljaa mun vieressä, ottais kainaloon ja paijais. Lohduttais, mun sisäistä pelokasta ja eksynyttä lasta ja ymmärtäis tän tuskan ja kivun määrän. Edes osittain. Musta vaan tuntuu, etten voi olla enää. En oo pitkään aikaan voinut näin huonosti. En vaan ymmärrä sitä, miks kokoajan tulee jotakin lisää. Ihan kokoajan.

Tiistaita odotellessa...

Huh. Yöt ollu viimesen viikon huonosti nukuttuja...ei mua ennen ole rutiini toimenpide jännittänyt tai edes kovin ahdistanut.  Nyt on ollu ihan eri meininki...tosi epävarma olo ja pelottaa...painajaisia, siitä, miten kaikki voi kaatua, ja mitkä kaikki asiat voi mennä huonosti ja menee...suurin pelko on kuitenkin se, etten herää enää. Sellastahan ei tapahdu oikeesti ikinä tommosissa...mut silti...ylipaino. Aika iso tekiä tässä kohtaa...no, ehkä mä selviin. Toinen, miks unet olleet tosi vähäisiä, on se, että disso vaan vaivaa ja flashbackeja tulee ja tulee vaan joka suunnalta ja kaikki painaa...välillä tuntuu, ettei jaksais. Kaikilla mun ympärillä olevilla ihmisillä on niin kiirekkin, että sitä roikkuu nyt itsensä ja terapian varassa...vaikka ehkä tarvis jotain muutakin.

Synkkiä asioita ja salaisuuksi menneisyydestä ja kovaa kipua...

 Ote Torey Haydenin kirjasta Hiljaisuuden lapset. "Kipeä kohta on tupaten täynnä asioita, joita ei voi kertoa. Tavallisesti ne ovat pahoja asioita. Pelottavia asioita. Ja mielen on keksittävä erikoisia temppuja, joilla kipeä kohta pysyy suljettuna niin, etteivät nuo pahat pelottavat asiat pääse pujahtamaan kaikkien muiden ajatusten sekaan. Kipeä kohta on lukittava todella lujasti, ja silloin ei tietenkään pääse sinne sisään kovin helposti. Ellei näin tee, silloin mieleen ei jää yhtään tilaa muille ajatuksille. Kun tekee näin ensimmäisen kerran, kun järjestää sellaisen säilytyspaikan ja onnistuu sulkemaan sen, on helppo kuvitella, että ne asiat ovat nyt poissa. Mutta oikeastaan käy aivan PÄINVASTOIN. Se noissa kipeissä kohdissa niin kummallista onkin.Kipeä kohta on kuin pakastin. Kaikki pysyy siellä ihan tuoreena, ne sinne pistetyt asiatkin tuntuvat tapahtuneen juuri äsken. Niinpä jos vahingossa tulee avanneeksi sen kipeän kohdan oven ja katsoo sisälle, sattuu taas aivan hirvittävästi. -- Se, mitä sinulle tapahtui, on jotakin joka vain tapahtui. Se ei tapahtunut siksi, että olisit paha ihminen. Eikä se, että se tapahtui, ole tehnyt sinusta pahaa ihmistä. Se vain tapahtui. Ja nyt on aika panna sille piste. On aika avata sen kipeän kohdan ovi ja ottaa kaikki roju sieltä ulos. Ei sitä varten, että se heitettäisiin menemään, sillä se on osa sinun muistojasi, osa sitä mikä tekee sinusta sen mikä sinä olet. Sen sijaan on aika tehdä niistä asioista tavallisia. Puhua niistä kunnes ymmärrät, miltä sinusta tuntui, mitä sinä teit, mitä toiset ihmiset tekivät. Puhua niistä kunnes ne eivät ole enää mitään kipeän kohtasi salaisuuksia, jotka pysyvät aina tuoreina ja pelottavina, puhua niistä kyllästymiseen asti. Silloin ne muuttuvat vain tavallisiksi muistoiksi, samantapaisiksi kuin kaikki muutkin elämäsi muistot." Juuri näin, mulla on käynyt. Raotin muistoa, isäni itsemurha yrityksestä, jonka aikana olin läsnä lapsena...Ja tuo kaava on niin juuri mun ajatuksista, ettei paremmin voisi kuvata. Surua.

Yksinäisyyttä,ajatuksia ja paljon paljon muuta.

Suruksi vetää taas. Fysiikka petti, kun lähdin kaveria tapaamaan ja jouduin sit kotiin tosi nopeesti lähtemään...lisäksi kaikki kivat menot on peruuntunut tältä viikolta. Tää on näitä päiviä taas, kun mietin, että en jaksa. Ei vaan vittuakaan kiinnosta oikeesti taistella,kun tää arkikin on tällasta helvetin paskaa kirjaimellisesti. Vähänki jotain yrittää ni ei...ehkä sit ei?

Ajatuksia näköjään paljon...

Tänään on näköjään sellainen päivä, että ajattelen, paljon. Päälimmäisenä ajatus siitä, että minua tarvitaan vielä...Hieno tunne. Tai ainakin toivon, että minua tarvitaan ja jos sissoa on uskominen, niin kyllä, minua tarvitaan. En saa luovuttaa.

Sielun sisaruutta ja pelkoa

Työt oli ja meni. Ja hyvin meni...loppujen lopuksi, vaikka koko jaks oli täys psykoottisia kohtauksia jne...Mutta selvisin hengissä. Lisäksi solmin, uskoisin, että elintärkeitä ystävyyssuhteita ja sielun sisaruus suhteita. Sain isosiskon. Ihmisen, jolle voin puhua kaikesta ja joka tukee mua kaikessa. Mua kuitenkin pelottaa, tosi hirveen paljon, että se katkeaa...Disso muistutti taas tänään olemassa olostaan, en muista päivää, en, mitä oon tehnyt hetki sitten, missä oon tai mitään, normaalia...En erota unta todesta. Ja silloin, en aina muista myöskään kaikkia ihmisiä...mua pelottaa, että pää sekoilee taas ja menetän sisson. Eihän kukaan kestä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei mitään muista, saa kohtauksia, muuttaa persoonaa, ajatus katkeilee ja on vain ahdistunut...en ainakaan usko. Jos pysyy mun rinnalla, on ihme. Tänäänkin taas sellainen päivä, että mielessä vilisee valokuvia eri menneisyyden tilanteista...enkä jaksaisi kokea kaikkea sitä uudestaan. Mutta se vaan tulee, ilman että voin vaikuttaa asiaan mitenkään. Pelot siitä, että asiat menee pieleen, on tulleet takaisin, varsinkin pelko siitä, että jotain niin kamalaa, kuin 2 vuotta sitten, tapahtuisi uudestaan. Tai mitä vaan, niistä lukemattomista kokemuksista...Ja tuleekin tapahtumaan, se on väistämätöntä. Mutta jaksanko minä sitä enää...tuskin. Pitää yrittää tässä hetkessä, sisson, perheen ja ystävien takia. Mutta silti, toivon joka hetki, että saisin ikuisen levon. Se näkyy pieninä juttuina arjessa, en laita turvavyötä, hankkiudun tilanteisiin, jossa on vaara. En välitä itsestäni. Tänään, ihme kyllä, näin itseni hetken kauniina. Ehkä minä toivun.

Hmm...

Monta asiaa pyörii mielessä, hyviä ja huonoja. Tärkeän kanssa nähdään kai ens viikolla ja mulla alkaa työt maanantaina. En millään jaksais, musta tuntuu, että ei oo mahdollista selvitä siitä. Mut niinku M jo sanoi, pitäis vaan ajatella, että pystyy ja jaksaa, ni kyl sitä sit kans jaksaa. Keskiviikkona mulle tuli taas olo, että oon ihminen, oikeesti. Olin tosi reipas, lähdin jo aamulla 8 junalla hesaan, kävin moikkaamassa ystävää ihan uudessa paikassa ja löysin ihan itsekseni sinne. Sen jälkeen, jäin vielä pyörimään forumiinkin, törmäsin mun tätiin ja käytiin kahvilla, sit soitin ajan kuluksi M:lle, sekin oli hesassa silloin sattumalta ja tavattiin, oli kyl ihana nähdä :) Se on mulle niin tärkee ihminen...sit vielä illalla soitin sille, juteltiin enempi ja sillai...tuntuu, kun se oikeesti välittäis musta ja tahtois olla tekemisissä...niiku oikeesti...eikä vaan siks, että mä tarviin ihmistä vierelleni. :) Sen kanssa puhuttiin, että nähdään kunnolla tässä kohta, kun sillä on loma nyt, eikä munkaan työpäivät oo kun 3 tuntia päivässä, ni pystyn hyvin irtoomaan helsinkiin, tikkurilaan tai mihkävaan. Se vaan on niin ihana ihminen, valoa valoa valoa valoa. :) Ja pitää mua jotenkin, niin tasavertaisena. Eikä mua hävetä sen seurassa. Ei pätkääkään...vaikka vois hävettää, kun se mut on nähnyt ja mun viat. Arvet jne...melkein mikään, ei ole siltä ollut salassa, tai ei olekkaan, jos mun kehosta puhutaan. Mutta silti mua ei sen seurassa hävetä. Jännä juttu. Se tuntuu ymmärtävän mua täysin, kokonaan...kaiken tajuaa, eikä oikeestaan tunnu siltä, että sen kanssa hiertäis mistään kohtaa, niinku useimpien kanssa. Se jättää muhun aina jonkun ilon ja valon tullessaan. Pienikin hetki sen kanssa on arvokas. Se tuntui olevan sille vielä vähän epäselvää, että tosiaan, pienikin hetki on mulle tärkeä oikeesti. Mut kyl se sen tulee tajuumaan varmasti :)

Syvä rauha...vähän ehkä pelottavan syvä.

Tuntuu kovin kevyeltä. Mutta silti kauheen raskaalta. Tuntuu siltä, että vois kuolla. Hypätä ikkunasta pää edellä asfalttiin ja se olis sitte siinä. Vois vetää ranteet auki. Koska vihaan itseäni. Toimin rakkaudesta muita kohtaan, rakastan muita ihmisiä. En kuitenkaan rakasta itseäni, tippaakaan. Vihaan itseäni. Inhoa ja vihaan itseäni kaikista eniten tässä mailmassa. Voisin mennä kylpyammeeseen, vetää ranteet auki ja hukuttautua. Tai ottaa yliannostuksen. Monta olis vaihtoehtoa. Kuitenkaan, rakkaudesta toisiin, en sitä voi tehdä. Pitäis varmaan mennä nukkumaan. Muuten tuun hulluksi. Oikeesti. Mutta nämä ovat ihan todellisia ajatuksia ja tuntemuksia. Mitä se auttaa, että niitä pakenee? Ei mitään. No, kai mä yritän kuitenkin.

valo ja valon aamut jatkuu...

Rakkautta rakkautta rakkautta vain :) Oon täynnä hyvää energiaa ja iloa, rauhaa ja rakkautta. Onnea. Syvää varmuutta siitä, että kaikki tulee vielä menemään hyvin ja asiat järjestyy...Iloa siitä, että tunnen ihmisiä, jotka käyvät kaikki tiet kanssani läpi ja ovat vierellä ja iloitsevat onnestani silloin, kun se on aiheellista. Minä olen nyt onnellinen. Onnellinen kaikesta. Ja tiedän, että tätä rauhaa ja onnea, ei kukaan voi viedä minulta pois. Kukaan ei tätä voi ottaa pois, vaikka miten tahtoisi. Koska se on perusta kaikelle olemassa olevalle, minulle. Kaiken, pitäisi lähteä rakkaudesta. Kaiken toiminnan ja ajattelun, pitäisi lähteä siitä, että rakastaa. Sitä mieltä olen ja niin se minun kohdallani myös menee. Minun toimintani lähtee rakkaudesta toiseen ihmiseen ja siitä, että tahdon kaikille hyvää. Haluan jakaa onneani ja iloani. Mitä sillä muutenkaan saavuttaa, että on vihainen tai töykeä? Ei mitään. Rakkautta ja anteeksi antoa. Sillä saa itselleen ja toisille, kaikista parhaimman olon. Kiitos, kaikille, jotka ehkä joskus ovat mun tekstejä lukeneet. Toivottavasti tämä jäisi ihmisten mieleen. Toimikaa rakkaudesta.

Valon aamut.

On alkanut tuntumaan siltä, että elämä on ihan kivaa, sitten kuitenkin. Kai se on asenteesta aika pitkälle kiinni. Sillon, kun sattuu, saa sattua ja vituttaa...Mutta siitä on hyvä päästä eteenpäin. Ja näin on nyt päässyt käymään, että pääsin eteenpäin ja aika isosti. Viikko sitten olin sairaalassa, yllätys. Se ei taaskaan ollut mikään ihan tavallinen reissu, vaan sellainen, mistä ei tiedä, milloin se loppuu, vai loppuuko. Loppui vaikka rankkaa taas oli. Jotenkin, sen reissun jälkeen ei ole ollut sellasta normaalia ahdistusta siitä, kun kaikki aina kusee ja mikään ei toimi. Lähinnä pään sisällä on ollut ajatus, että jahas, no minä saan nyt toipua ja elää, miksi en nauttisi siitä? Keskittyä hetkeen, on kaikista tärkeintä mitä voi tehdä. Ja se pitäisi kaikkien ihmisten opetella. Hetkessä eläminen, itsensä arvostaminen ja muiden mielipiteiden kunnioittaminen. Minä tein, tasan viikko sitten maanantai aamuna päätöksen, että otan kaiken rakkauden avoimesti vastaan, mitä saan ympäriltäni ja sitä kautta jaan sitä toisille ja taas sitä saan. Päätöksen, olla avoin. Uskoa rakkauteen. Ja kyllävaan, se toimii. Olen saanut olla rauhassa ja onnellinen, koko viikon. Ja uskon, että tämä jatkuu.