Elämälapselle ja Hartwall koettu. Konsertti oli ihan ok...mutta kyllä mä sanon, että kaikki muut jutut tässä illassa oli paljon kiinnostavampia ja ihanampia. Seura oli ehkä parasta, mitä voi olla? Ja muutenkin. Ihanaa hupsutella ja nauraa...Ihanaa olla keskinäisessä lähes täydellisessä yhteisymmärryksessä toisen ihmisen kanssa. Voi vaan höpsöttää ja se toinen tajuaa. Mä niin rakastan just nyt elämää aika hiton paljon. Ne on näitä hetkiä, kun saa yhdessä kokea onnea ja iloa, vähän myös surua ja muistojakin mahtuu tähänkin iltaan. Kummit on kuitenkin iso osa mun elämää olleet ja klinikka, niiden ja noiden rahojen avulla mäkin oon hengissä. Monta tarinaa oli, jotka kosketti, niin samanlaisia tunteita oli insertin ihmisillä, mitä on itsekin kokenut, vaikka oli ihan eri sairaudet. Mutta niin se on vakavien sairauksien kanssa, paljon yhteistä, vaikkei yhteisiä diaknooseja oliskaan. Kyynel siinä vierähti. Kun hetkeksi palas taas mieleen kaikki, mistä oon selvinnyt...ja se, että nyt, toivon, että kuolisin. Taas sain ajattelun aihetta, että toivonko sittenkään? Pirun ison duunin oon tehnyt, että oon kaikesta selvinnyt...ja sit saan kokea tällasta ihanaakin mun elämässä, ihan sairaan hienon ihmisen kanssa.
Ni herää kysymys, että haluuks mä jättää kesken ja luovuttaa, kun kuitenkin, elämä aina on paras vaihtoehto. Voinko mä olla muka niin poikki? Emmä usko, että voin. Koska niin paljon yhteisiä hetkiä ja ihanaa olemista tänkin ihmisen, minden kanssa on kokematta, etten mä voi jättää niitä juttuja kattomatta. Se nyt ei vaan käy. Sairaslomaa, asiasta kolmanteen, tuli tänään sitte yli kuukaus. Ja sen lisäks, sitä tod näk jatketaan toisella heti perään. Jotenkin vapautunut olo, kun on yks huoli vähemmän, ei tarvi miettiä yhtään, että miten jaksaa, kun ei tarvi jaksaa. Kyl mä uskon, että näillä eväillä jaksan elää piiiitkään. Varisinkin, kun mulla on noinkin rakkaita ihmisiä kun minde. Sen kanssa vaan tuntuu, että on niin parasta. Parasta heti nikulan jälkeen on nähdä sen ihmisen hymy ja kasvot, olla sen kanssa vaan, niinku kaikki on. Kun ei tarvi koskaan miettiä, että miten ois tai muuta. Kun se tajuaa. Ja aina on jotaki bimboilun aihetta. AINA :D. Mä vaan arvostan niiiiiiin paljon. Kyllä minden kanssa vietetty aika aina arjen voittaa. Huomen aamuna kuitenki arkeen palattava, jotenka siis, nyt nukkumaan. Koulu saa onneks jäädä, mut sossun aika kympiltä heti...pitäs sitä ennen varmaan siivotakki, koska mulla ei oo muuta paikkaa, kun tää, mihkä voin sen tuoda, kun en oo kyselly, onko vapaita luokkia huomena. Nojoo. Nyt mä meen nukkumaan. Kiitos jeesus, kaikesta, varsinkin tästä päivästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti