Rauha. Niin syvä mieleen laskeutunut rauha, etten ole kuin kerran aikaisemmin tällaista kokenut. Rauha ja varmuus siitä, että kohta pääsen pois, kohta loppuu tämä kaikki kärsimys. Joko niin, että loppu tulee ulkopuolelta, jota toivon sydämestäni tai sitten niin, että itse lopetan tämän kaiken. Mutta loppu tähän tulee. Ja nyt, kun se on varmaa, voin levätä. Ei tarvitse enää miettiä, miten selviää. Kun ei tarvitse selvitä. Silloin, kerran aikaisemmin, löysin itseni sairaalasta, jossa vietinkin seuraavan kuukauden letkuissa. Nyt, en aijo löytää itseäni sieltä. Minä aijon lähteä varmasti ja rauhassa lepoon. Ja tiedän, ettei siihen mene enää kauaa. Minut on kutsuttu pois. Olen valmis ja varma. Asia ei enää edes aiheuta mitään tunteita. Se on vain tapahtuma, jota odotan tulevaksi, aivan, kuin sitä, että tulee lounas, tai välitunti. Yhtä normaalin tuntuinen ja rauhallinen asia. Ei millään tasolla enää kohauttava. Rauhallinen. Kohta pääsen lepoon.
Monet ajattelevat, että olen itsetuhoinen. En ole. En tosiaan. Pikemminkin suojelen itseäni. Ja olen väsynyt. Niin helvetin väsynyt. Väsynyt siihen, että ympärilläni kaikki toivovat minulle hyvää ja uskovat huomiseen. Väsynyt siihen, että itse en osaa sanoa ikinä mitään, eivätkä toisetkaan osaa enää sanoa mitään. Jonain päivänä luvataan, että helpottaa. Odota itse sitä päivää. Et jaksaisi, olen varma. Kun sitä ei vain tule. Asiat kestävät ja kestävät määräämättömän pitkään, eikä mitään ennakko tietoja ole olemassa, paitsi se, millaiset vauriot tästä kaikesta jää.
Ainoa asia, joka kalvaa, ihan vähän, on se lupaus, jonka tein vähän yli vuosi sitten Klle siitä, että selviän. Etten tapa itseäni. Koska tiedän nyt, että en pysty lunastamaan lupaustani. Mutta silläkin uhalla, että se tekee minusta valehtelian, teen sen. Koska tiedän, että hänkin tietää syvällä sisimmässään, etten minä jaksa, oikeasti. Ja ettei sitä minulta voi kukaan enää vaatia. Mutta silti sattuu, se sattuu, että hänen luottamuksensa täytyy pettää. Koska hän on sellainen, hyvin hyvin tärkeä ihminen minulle. Mutta toisaalta ajattelen, että olen asiakas ja hän on töissä ja aika vahvasta siteestä välillämme huolimatta, olen silti hänelle vain asiakas. Hän pääsee siitä kyllä yli. Varmasti. Hän varmasti ymmärtää ja tietää, miksi olen vuosien jälkeen päätynyt tähän. Ainoa, joka tietää sen ehkä vielä häntä paremmin, on oma äitini. Äiti on nähnyt kaiken sen pelon, kivun ja tuskan, mitä olen käynyt läpi ja äiti ymmärtää, ainakin osaksi, miltä se tuntuu. Kukaan muu ei voi päästä sitä kokemusta lähemmäs. Edes K. Koska se ei ole nähnyt. Ja siksi mä en odota, että se tietäisi tai ymmärtäisi, mutta mä toivon, että se hyväksyisi ja ymmärtäisi sen, ettei tämä liity mitenkään siihen tai sen työhön.
Tämä ei liity mihinkään muuhun, kuin siihen ,että mua sattuu niin saatanan paljon, tai sattui, etten jaksa tällaista enää. En vaan voi jaksaa. Monesti aina sanon : niin mä sanoin silloin ja tässä sitä vaan ollaan taas selvitty. Nyt en aijo enää sanoa noin. Koska koskaan, mä en ole vielä selvinnyt tästä painolastista. Ja koskaan tuskin tulen selviämään. Minä lähden. Pian. Se on varmaa. Ainoa asia, jonka tiedän varmasti.
Kyllähän mä mietin paljon kaikkia muitakin ihmisiä. A-Lllää, vaikka se tuntuukin ehkä aika viimeiseltä ihmiseltä, ketä miettisin, kun läheisempiäkin ihmisiä on niin paljon. Mutta sitäkin mä oikeesti olen tässä miettinyt, varsinkin nyt, kun se niin paljon on ollut tukemassa mun uutta opiskelun alkua ja sen silmistä paistaa se, että sitä oikeesti kiinnostaa, miten mä jaksan, se puolustaa mua ja haluaa, että mä pärjään ja keksitään ratkaisuja. Se tuntee mut ja sen, miten toimin, se ei syyllistä...se välittää niin helvetin paljon.Se tuli tossa yks päivä kysymään, että mitä mulle kuuluu, että näytän vähän surulliselta. Ja mä tasan tarkkaan tiedän, mitä se tarkoitti. Se ei tarkoittanut sanaa vähän, mitenkään kirjaimellisesti, kyllä se oli oikeasti huolissaan. Sitten mä pidätin kyyneliä ja kerroin, että joo, oonhan mä väsynyt. Se tarjosi apua, sitä, että nyt keksitään kyllä yhdessä jotakin apua. Etten mä ole oikeasti yksin. Ja siitä tulin surulliseksi. Koska tiedän jo päättäneeni, että lähden pois. Enään ei auta, että yritetään keksiä jokin ratkaisu. Sekin sanoi, että isolla palaverilla ois nyt oikeasti kiire ja että mun täytyis pyytää sitä opelta, että se järjestettäisiin pian. Pyysin...opettaja kyllä noteerasi asian, mutta eipä ole asiasta sen jälkeen kuulunut. Veikkaan, ettei sitä palaveria keritä pitää. Ja aina se sanoo, ettei se ole mua unohtanut, sellainen pilke silmissään, että en oikein ole varma, mitä se sillä ihan tarkkaan ottaen edes tarkottaa. Siitä olen varma, että sillä ihmisellä on ollut tarkoitus mun elämässä jo siitä päivästä asti, kun se on aikoinaan mun äitiä opettanut. Ja viime vuonna mua sitten. Olen sille sen kertonut, että minä välitän ja välitän siitä, mitä kaikkea hyvää se on vain ilmestymällä paikalle, aiheuttanut mun elämässä. Kirjoitin, että se on antanut mulle syyn elää, yhden syyn taas lisää. Niin onkin, se ei ole muuttunut. Mutta se on, että hän ei enää ole se kantava voima arjessa, sattuneesta syystä ja se, että monta asiaa, jotka tukivat elämän tahtoani, vaikeasta olosta huolimatta, on karsiutunut pois loman aikana. Yksin se, että se on ollut joskus mun elämässä niin suuri apu ja on edelleen, ei pidä mua hengissä, vaikka tahtoisin niin.
Mun oma opettaja sanoi, että se ei ymmärrä näitä tällaisia asioita, koska sen koulutus ei riitä siihen. Totuus on, ettei se edes halua ymmärtää tai kuulla. Ja se sanoi samaa A-Lstä, että kun ne on opettajia, niin ne ei voi tällaisia ymmärtää. Mutta kyllä mä tiedän, että A-L ymmärtää oikeasti, ihan tasantarkkaan. En vain tiedä, onko mun sopivaa puhua sille näistä. Tuskin
.http://www.youtube.com/watch?v=AftKlOQlBp8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti