Kipu kuolee huutamalla...vai kuoleeko?

Sattuu, vieläkin. Niin paljon...ettei sille ole sanoja. Ja toisaalta, ei satu yhtään. Fyysistä kipua ei ole, vaikka on. Mutta sen, kuten jo aikaisemmin kirjoitin, voin hyvin sivuuttaa. Mielen kipu on kamalaa...ihan kauheeta. Tänäänkin taas mä sain tuntea sitä, että musta välitetään. Ja se tekee lähtemisestä niin hirveen kivuliasta, etten tiedä, pystynkö. Olisi ollut parempi, etten olisi kertonut kellekkään. Sitten ei olisi tarvinnut miettiä, sattuuko jotakin läheistä vai ei...tai ainakaan nähdä sitä. Tai vaikka ei varsinaista läheistä edes, mutta opettajaa, ystäviä, kyllähän nekin on tavallaan läheisiä. Ja kyllähän niitä näyttäis sattuvan. Ja se on asia, joka on mulle tosi vaikee. Mut niinkun sanoin, ei mulla ole vaihtoehtoja. Kyllähän se kerran kirpasee, mutta niin se kirpasis, vaikka oisin pitäny naamani kiinnikkin. Kyllä mä kokoajan käyn päässäni sitä läpi, jos löytyis joku toinen keino, joku mahdollisuus. Mutta ei ole löytynyt. Niinkun kirjoitin, on ihmisiä, jotka ennen antoivat syyn ja se riitti. Kuitenkin, kaiken tän kivun ja tuskan keskellä, se ei vaan riitä. Vaikka kuinka toivois. Kyllähän siitä on apua. Mutta ei se poista sitä, että joka kerta, kun rakennan jotakin elämäni rumaan pihaan, sen joku tulee ja potkii ja hyppii kumoon ja maahan. Joka ainut kerta. Se tuska on niin suuri, etten voi kantaa sitä. Ja tämä kipu ja se, että elän vieraan ihmisen kehossa, jonkun toisen sisällä, vankina. Sairauden vankina ja samalla niin irrallaan, on kamalaa. Ei elo vieraan ihmisen, jota kaiken lisäksi vihaan, kanssa, ole ollenkaan yksinkertaista, eikä edes mahdollista. Vihaan sitä ihmistä, jonka kanssa elän joka päivä. Vihaan niin paljon, etten pysty enää olemaan. Se kiduttaa mua, se satuttaa mua, se vangitsee mut. Kipu kuolee parhaiten, kun on hiljaa...tai ei se kuole, mut ei se myöskään kuole huutamalla. Huutamalla se vaan satuttaa toisia myös. Hiljaa kun osais vaan olla, ei kenenkään toisen tarvis kärsiä tästä. Ja tästä lähin, olen hiljaa ja hymyilen. Sitten lähden pois joku päivä, huomiota herättämättä ja kauniisti...ei niin, että veri roiskuu ja pyssyt paukkuu. Vaan hiljaa, vaikka myrkytykseen ja jos siihen varmuuden vuoksi hankkisi verenmyrkytyksen ja repeämän rakkoon, toimis. Varmasti. Ja siitä ei jää edes rumaa jälkeä. Ihan hissukseen vaan ja nätisti, ketään sen kummemmin satuttamatta. Kaikille kuitenkin, joille on tarvis, olen perustellut asian. Ja nyt, itken. Itken just niin paljon kun mua huvittaa. Ja sitten nauran, niin paljon kun huvittaa. Ja teen ihan mitä huvittaa. Sit mä lähden. En tiedä vielä, lähdenkö viikon vai vuoden päästä. Mutta lähden, ennen kuin tämä sairaus syö minut. Tappaa.