Surullinen...eli ei mitään uutta.

Suru on ainoa, joka halaa mua. Se halaa liiankin tiukasti, niin, ettei siitä pääse irti. Se istuu vieressä ja kertoo mulle, mitä mä olen. Mä olen huono, inhottava, tyhmä, ruma, sairas, vammainen, kelvoton, säälittävä...ja lista vaan jatkuu. Musta tuntui joskus pahalta. Nyt oon vaan surullinen. 10 vuotta olen tätä taakkaa kantanut perässäni. Mun sydän halkee tähän. En kestä enää sitä, miten huono olen. Enkä sitä, miten täytyy pärjätä. Mä tarvitsisin halausta, sellaista, joka olisi jonkun muun, kuin surun antama. Kumpa tän surun ja pelon, kivun ja kaikki siihen liittyvät ajatukset ja muistot, vois ottaa vaan pois. Mä niin toivoisin. Koska mä en tunnu pääsevän tästä irti. Nytkin oon taas venyttänyt rakkoa, enkä ees tiedä miks. En tiedä oikeesti, mikä vittu siinä on niin helvetin vaikeeta vaan käydä kusella. Mut on vaan. Mä rankaisen itteäni, vaikka se ei menekkään mun järkeen millään tasolla, kun oon jo kerran repeemän käyny läpi ja taas eilen olin oikeesti ihan lähellä sitä. Miks mä en voi osata hoitaa näitä juttuja, niinku mun pitäis? Hajoon tähän kipuun, joka mun sisällä huutaa. Hajoon siihen, että eristän itteeni ja mun sisällä on eri osia, jotka ajattelee kaikki musta jotenkin tosi kierosti. Hajoon siihen ettei koskaan oo rauhaa, ei hetkeekään. Ja aina täytyis olla tekemässä jotaki. Hajoon. Hajoon siihen, kun mietin, että olinkohan mä taas viimeks kun jonkun ihmisen kanssa kommunikoin, ni tosi nolo. Hajoon vaan ihan kaikkeen. Meen murusiks. En pysty jaksamaan enkä kestämään enää yhtään. Väsyttää.