Rauhaa. Rakkautta. Kiitollisuutta ja surua, tosi tosi syvää surua.

Kumpa pääsisin takaisin viikonloppuun. Se oli lepoa. Lepoa ja ajatuksia, paljon paljon paljon ajatuksia. Tajusin, yhä syvemmin, että kai muuta ratkaisua ei ole. Mutta samalla, tulin hyvin hyvin surulliseksi. Sellaista oloa, kun silloin oli, ei ole ollut. Koskaan. Ei sille ole sanaa. Sellaista syvää surua, ettei mikään enää oikein liikuta. Kaikki on pysähtynyttä. Kaikki. Samalla,kun mikään ei tunnu miltään, ajatus siitä, että lähtöni satuttaa niin monia, tiettyjä, hyvin rakkaita niin paljon, repii mut palasiksi. Saattaa ehkä pidentääkkin mun lähtöä...toivoisin, että pysäyttäisi. Koska ne toisen ihmisen kyyneleet...ne iskee mulla heikkoon paikkaan. Mutta mä olen hautonut tätä jo kymmenen vuotta. Tästä ei niin vaan päästetä irti. Kaikki muistot ja nyky tilanne, puhuu sen puolesta, että haluan lähteä. Kaikki. Mutta mun rakkaat...mun rakkaat on mulle henki ja elämä, niitä varten mä täällä olen. Täytyy järjestellä ajatuksia taas vähän lisää uudestaan...Minä niin rakastan. Sitäkin yhtä ihmistä...Mindeä. Niin todella paljon. Enää, en ole sata varma, voinko lähteä. Melkein varma olen. Mutten kuitenkaan täysin.
   Elän nyt, päivän kerrallaan. Katsotaan mitä käy. Toivon, viimeiseen asti, että tähän kaikkeen tulisi ratkaisu ja helpottaisi. Mä niin rakastan, kaikkia mun läheisiä. Varsinkin, Mindeä. Sen kanssa on syntynyt erityisen arvokas ja lämmin ihmissuhde. Luottamusta täynnä. Tuntemusta. Ei oo asiaa, mistä en olis sille puhunut. Ei oo hetkeä, kun se ei olis ollut mun tukena. Mun täytyy nyt oikeasti miettiä. Kaikkea. Se oli niin surullinen. Ja mä surullinen siitä, että se oli. Painiminen jatkuu.


                                                          "Tuulimyllyjä vastaan, täällä taistellaan.
                                                          Viima hiuksissa viipyy, hetken vaan.
                                                         Toiset nuorena nukkuu, joskus se pelko
                                                            uniin kulkeutuu. Sitten sinä oot siinä,
                                                          silität mun hikistä päätä, joku taika sulla on,
                                                        sillä, Sinä vain sinä vain, saat mut uskomaan, mulla
                                                        on aikaa, sinä vain sinä vain, saat mut tuntemaan,
                                                       että mä kelpaan. Kun pyryttää ja pajutkin taipuu.
                                                        Kinosten alle hautautuu, täytyy olla lujasta luusta,
                                                        että selviytyy. Hagen alla paine kasvaa. Kestänkö
                                                       sen mitä vaaditaan? Rakas onneks sä oot siinä,
                                                        silität mun hikistä päätä, joku taika sulla on, sillä,
                                                       Sinä vain sinä vain, saat mut uskomaan, että mulla on
                                                       aikaa. Sinä vain sinä vain, saat mut tuntemaan, että
                                                     mä kelpaan. Sinä vain sinä vain, saat mut taistelemaan
                                                 tuulimyllyjä vastaan, sinä vain sinä vain, saat mut nousemaan,
                                                      Läpi hangen ja roudan.