Montaks kertaa?

Samalla mä oon niin perkeleen vihanen itelleni ja samalla mua pelottaa, mutta myös toivon. Nyt on parina iltana ollut taas ihan siinä lähellä, että rakko repeää...ihan oikeesti, varmaan sekunneista kiinni. Sehän on selvä, että joku päivä se repee taas. Mutta sen odottaminen tuntuu kauheelta....ihan kauheelta. Vaikka sitä toivonkin. Koska pelottaa, että selviän siitä. Se olis liikaa. Musta tuntuu, että samalla, kun oon ihan täysin tyhjä ja välinpitämätön, räjähdän sisältä. Mä en jaksa tällasta...Oon tässä ihan tosissani, varteenotettavana vaihtoehtona miettinyt "lomamatkaa" sveitsiin. Tosin, ei ne sieläkään varmaan ota mua siihen dignitakseen, kun oon sairas. Siihen pitää kai olla mieleltään terve...mutta toisaalta, luulis nyt, että mun fyysinen sairauskertomus puhuu puolestaan niin paljon, että ne ottais. Kun ei tää ole vaan millään tasolla enää inhimillistä. No joo. Tätä mä oon tässä pohtinut viime päivät. Huomena vuokrasopimusta kirjottamaan kotipuoleen....sekin tuntuu jotenkin ihan hullulta, että miks nyt. Kun kaikki loppuu. Ehkä mä haluan vaan todistaa, että kestän hetken aikuisten mailmassakin. Ja sitten voin lähteä. Niin se varmaan menee.