Äiti tietää, äiti välittää ja äiti ymmärtää.

Juttelin, niinkuin otsikosta voi päätellä, äidin kanssa tänään, tai en oikeastaan, ei sitä jutteluksi voi kutsua. Mutta vaihdoimme katseet ja pieniä ajatuksia, sellaisia, ettei mennyt itkuksi ja muisteluksi, tilanne tsekkausta. Ja mulle tuli hyvä mieli. Tosi hyvä mieli. Kun kysyin äidiltä, että tietääkö se, millaista elämää mä elän ja miltä musta tuntuu, se sanoi : Joo, kyllä mä tiedän, ettet sä jaksa ja suunnittelet itsemurhaa. Kyllä mä tiedän, että sä oot ihan loppu...Oli ihana huomata, että se tuli sen suusta ihan ilman mitään itkua, ahdistusta tai mitään. Tokaisuna, arkisena, sellaisena, että se on ymmärrettävää ja ok. Nyt mä voin olla ilman syyllisyyttä näiden ajatusten ja ongelmien kanssa, kun olen saanut juteltua äitin kanssa. Ja tiedän, ettei se ole muhun pettynyt tai mulle vihainen...ja tiedän nyt myös varmaksi sen oletuksen siitä, että se ymmärtää tämän kivun ja tuskan ja nämä ajatukset ja aikomukset. Samalla, kun tiedän ja se tietää etten mä enää jaksa ja ehkä tavallaan hyväksyykin sen, se pelkää hirveesti. Nykyään, jos en ilmottele itsestäni paria kertaa päivässä, tai vaikka menee yli tunti viestiin vastaamisessa, se laittaa perään että : Vastaa?! tai : ? tai: Miks et sä vastaa?!....Ja sanoikin yks päivä, kun kysyin, että miks niin tekee, että siks, kun pelkää. Pelkää sitä, että mä olen kuollut. Mutta samalla se tietää, miten helvetin poikki mä olen ja myös ehkä hyväksyy sen jotenkin, mikä on mulle älyttömän helpottavaa. Tavallaan tiedän, että siitä ei ainakaan sitten jää roikkumaan, jos sattuu liikaa...että äiti kyllä tietää ja kestää. Tietää syyt ja perustelut. Ei edellä mainitutkaan seikat siitä helppoa tee ja sata kertaa mä tätä vielä mietin ihan varmasti...Mutta kyllä se helpottaa, kun tietää, että se kaikista rakkain ihminen ymmärtää. Koska aina mä oon ajatellut, ihan aina, että äiti on rakas, äidin kanssa me kyllä aina pärjätään, ei muista niin väliä, mutta äiti. Muut on aina olleet kakkosia, kerran sanoin että muut voi mennä vaikka perseeseen, mutta äidistä en luovu, se on mulle niin rakas. Oon sille kiitollinen ihan kaikesta mitä se on tehnyt tässä elämässä mun syntymän jälkeen. Koska en kyllä tiiä, missä tilanteessa se ois koskaan laittanut itsensä etusialle tai ollut huomioimatta mua. Se ei oo koskaan tehny niin...vaikka ois voinut ja saanutkin oikeesti. Mun tarpeet on olleet sen listalla ainakin mun näkövinkkelistä näin jälkeenpäin ensimmäisinä aina....ihan aina. Ja siitä oon kyllä kiitollinen. Että se on jaksanut mun kanssa ravata sairaalassa, olla mun kanssa kotona, tapella mun kanssa läksyistä, niin että musta ehkä joku päivä saattas tullakki vaikka ihan ihminen, pessy pyykkiä, heränny öisin siivoomaan oksennuksia ja kaikkea muuta, mitä ihmisestä voi irrota, istunut niitä pitkiä kivuliaita istuntoja hieromassa mun selkää koko yön, kun oon oksentanut kivusta ja pelännyt mun kanssa, että pitääkö lähteä sairaalaan...Istunut aina päivystyksessä mun kanssa monta tuntia, yleensä vielä öisin, jaksanut siinä kivun, pelon ja väsymyksen keskellä vielä heittää mustaa huumoriakin kolmelta yöllä, kun viereisessä sängyssä on joku pikku ville, jolle ei nyt millään kelpaa se mansikkamehu, kun sen mummo selittää hoitajalle että meidän ville ei kyllä yleensä tällasta juo kotona, että oisko teillä jotakin muuta, kun mulle on jo kuusi tuntia tätä tapahtumaa ennen määrätty syömis ja juomiskielto enkä ole tipassa edes ja odotan, että josko tällä leikkaus kerralla vaikka kuolenkin? Äiti on aina jaksanut kuunnella niitä viereisten potilaiden oikeesti tyhjänpäiväsiä juttuja, menettämättä julkisesti kertaakaan hermoaan ja vielä sitten jaksanut mun kanssa jutella siitä, miltä asiat tuntuu ja että mua pelottaa. Ja sitten on taas hymyilty. Ja ennen saliin pääsyä heitetty, että jos näät valoa, ni elä mee. Se on jaksanut kantaa mut lapsena vessaan joka hiton kerta hiekkalaatikolta pihalta, kun pistin vastaan uhmissani. Se on jaksanu kattoa, mitä mä laitan suuhuni, niin kauan, kun se siihen pysty vaikuttamaan. Se on jaksanu halia, olla, lukea iltasatuja ja peitellä. Ja se on jaksanut nauraa. Me nauretaan paljon. Usein sille, miten mun elämä voi olla tällasta oikeesti. Ja tosi usein ne jutut on sellasia, että niitä ei tajua kukaan muu ja jos siinä on ulkopuolisia kuuntelemassa, niiltä putoo leuka lattiaan tai sitten ne katsoo paheksuvasti. Mutta siis. Kaiken tän tekstin tarkotuksena oli tuoda esille se, mitä se äiti mun elämässä merkitsee...ja samalla ehkä se, että miten väsynyt, olen. Kun olen valmis luopumaan äidistäni. Nämä on niitä asioita, miksi mä viimeiseen hengenvetoon asti toivon, että jotakin tapahtuisi ja muuttuisi. Ei tällasesta ihan tosta noin vaan halua luopua. Mutta ainakin tiedän, että äiti ei ole vihainen.