Pelkoa...ja toiveita...

Nyt, oon taas päässyt jotenkin sen hallitsemattoman hullun niskan päälle ja voin kontrolloida syömisiäni. Mä pelkään joka kerta, kun tulee nälkä, että se kasvaa taas niin hulluksi, kun se joskus on ollut. Ettei se mene pois...että mun ihra vaan lisääntyy. Mut nyt, oon vielä turvallisilla vesillä. Semmosilla, ettei kukaan huomaa, edes muutosta "parempaan"...mutta mä haluan muutosta. Tosi paljon...mä haluan olla pieni ja siro. Kaunis. Joskus oon ollutkin..vaikka ei se silloin siltä tuntunut. En mä koskaan ole tarpeeksi. Ikinä. Mut ainahan sitä voi yrittää. Tätä oloa ja tunnetta ei oo ollu pitkään aikaan, tätä, että mä oon kontrollissa. Eikä sitä ajatusta ole ollut pitkään, että nälkä on hyvästä. Nälkä on hyvä tunne, ollaan menossa ihan oikeaan suuntaan. Jos on vähän kylmä ja pyörryttää, niin parempi, tiiän ainakin, että kehon on pakko polttaa rasvaa, kun ei oo ruokaa. Samalla pelottaa, että tää lähtee taas käsistä ja samalla haluan, että niin käy. Samalla haluan, että näytän hyvältä ja samalla tiedän, ettei niin tule olemaan koskaan. Ristiriitaa, koska samalla myös, kun se toinen ääni sanoo kauniilla ja rauhallisella äänellä, että jätä vaan syömättä ja työnnä sormet kurkkuun, koska se on hyvä ja sä saat siitä hyvän olon ja susta tulee kaunis, samalla, toisella puolella joku huutaa, että syö nyt saatana koko kaappi kerralla tyhjäks, anna mennä vaan, ei se mitään haittaa, mitä hävittävää sulla on. Mut mä haluan olla kaunis ja pieni.  Ja se musta joku päivä vielä tulee...vaikka se vaatis, että en syö mitään. Mä pystyn siihen. Jokanen välistä jätetty ruoka ja pienempi annos on voitto. Ja parasta tässä on se, että jos en järkeistä, kaikilla on hyvä mieli. Näytän paremmalta, saan tyydytystä elämästäni ja lääkärikin tykkää, kun en oo enään läski. Ainoa salaisuus, mun salaisuus on se, että mä en ole yksin. Että mä juttelen ja puhun, jaan tän asian mun päässä jonkun kanssa ja se sanoo mulle, miten toimin, että pääsen tuloksiin, joita me yhdessä tavoitellaan. Se on mun oma, salainen motivaattori. Ja nyt, kun se on taas palannut, mä voin antaa itseni sille kokonaan, se saa musta kaiken voiman ulos. Mä voin omistautua sille ihan täysin. Koska kukaan ei tajua. Eikä huomaa. Kaikki ajattelee vaan, niinkun silloinkin, että ihanaa, kun tuokin on saanut itseään niskasta. Ja mä vaan hymyilen mielessäni, että niin, te ette tiedä, etten se minä ole. Ja samalla, joku järki osa, mussa tiedostaa sen, että se on surullista. Etten koskaan ole riittävä. Mutta kaikessa, pitää olla tavoitteita ja missään ei voi olla koskaan täydellinen. Pitää hioa ja hioa. Kuka nyt läski haluaisi olla. Ei kukaan.