Taas ne alkaa, niinkuin tässä ei ois muutakin jo....

Vituttaa olla vammanen. Nyt oon taas muutaman viikon aikana parina yönä herännyt ihan hirveeseen vatsakipuun ja se on johtanut pyörtymiseen ja oksenteluun. Sitten se katoaa ja mä jatkan nukkumista, muutaman tunnin kivusta itkettyäni...Pelottaa, että se kipu yllättää taas vaikka ens yönä. Ja se, ettei se menekkään ohi...ja oon taas samassa pisteessä kun tammikuussa. No, maanantaina soitan varmaan jokatapauksessa klinikalle ja jos en ni tiistaina mulla on lääkäriaika sielä muutenki, että voin vaikka jäädä siitä päivystykseen...jos siis kipuja ei tuu enää tässä välissä niin, että lähen lanssilla. Emmä tiedä, mikä siinä on, kun se vetää niin kauhuun mut aina se kipu kun se tulee. Haluaisin vaan jo kadota ja olla olematta, kun taas sain todisteen siitä, että kyllä, tämä paska tulee jatkumaan aina. Ei se kipu oikeastaan edes ole se juttu...vaan se, etten tiedä siitä, mitä se on ja se, etten voi yhtään ennakoida tai hallita sitä. Se vaan herättää suoraan unesta. Ja sitten pitäisi tietää heti, mitä tehdä. Pitäis varmaan taas pakata hätä kassi sängyn viereen, jos tulee lähtö, niin, ettei sitä sit tarvis yöllä miettiä...vaikka toisaalta, ajatus tuntuu ihan hullulta. Kuka nyt mitään hätä kasseja pakkailee itelleen, siis kukaan muukaan ihminen. Tää on taas vaan tätä odottelua...Odottaminen on kaikista pahinta. Ja se, kun ei tiedä. Ja ne ajatukset, että mitä jos mä voinkin tälle jotain enkä vaan tajua? Mitä jos mä oon taas tehnyt jotakin väärin? Tai mitä jos mä en oikeesti voikkaan tälle yhtään mitään ja nää jatkuu ikuisesti? Sata pelkoa ja kysymystä mielessä. Ja sairaalaan joutuminen pelottaa. Koska nää ei oo koskaan olleet mitään pieniä juttuja. Sit täytyy taas miettiä, että mitä oon mokannut. Vaik toisaalta, ongelmathan loppuu, jos ei syö. Emmä kyl tosin tiedä, riittääkö mun itsekuri siihen, etten söis. Tuskin. Joo...no, odottelua...katotaan, mistä kirjotan seuraavaa tekstiä... :( Nyt, aamutoimet, kohta tulee sohva ja kai jotaki muitaki kalusteita.