Ja kipu vaan jatkuu...

Taas mua sattuu, fyysisesti ja psyykkisesti. Jälkimmäistä enemmän kuitenkin....On niin kauheeta, kun huomaan taas, kuinka paljon mun rakkaimmat oikeesti rakastaa mua. Ja mä niitä. Varsinkin mun silmäterän, nikolaksen 5v vilpitön rakkaus mua kohtaan on samalla koskettavaa ja ihanaa, mut myös ihan hirveen kamalaa. Sen kanssa en kyllä tiiä, mitä mä oikeesti teen...yritän vähän vielä pyristellä, sen takia. Ja äidin ja minden. Mulla on ollut ihan huippua nyt viimeiset päivät. Torstaina käytiin minden kans kävelyllä taas, puhuttiin ihan asiaa ja oli huippua. Se nainen on kyllä uskomaton, semmonen, jonka kans oon kun oon ja musta jopa tuntuu, että se riittää ja on hyvä. Kerrassaan on kyllä ihana ihminen. Sitten vielä istuttiin ja hölistiin lisää pimeessä, kun ei ollu sähköjä mun luona, kun sain kynnys ja kassi apua. Ja tutkittiin pimeässä erinäisiä kuva"taiteen" näyttöjä. Varsin hyvän ajankohdan valitsin niiden esittelylle, kun ei ollu valoa, mut hyvin me kännyn varassakin pärjättiin. Sit perjantaina rakas ystäväni R tuli käymään täälä ja tänään sunnuntaina lähti kotiin, sen kanssa meni viikonloppu aika kivasti viinin merkeissä...tänä aamuna särki päätä ja tuli ehkä kaduttua muutamaa asiaakin, varsinkin puhelua teen kanssa. Mut mukavaahan oli silti. Ja sillä välin, sain kalusteita tänne ja myöskin sähköt. Ja ainiin, näin myös mun  veljeä, ihanaa, rakasta veljeä. Paljon siis hyvää, myös alkavalla viikolla...huomenna tapaaminen Kn kanssa, tiistaina lepäilyä, keskiviikkona mindeä moikkaamaan jännissä merkeissä, to Kn tapaaminen taas ja pe tulee isä käymään. Menoa siis on. Ja vaikka nää kaikki jutut on niin tosi hyviä, ni silti mä olen väsynyt ja mua sattuu...koska kokoajan on jotakin kipua, joka kulkee rinnalla, vaikka mitä iloisiakin asioita olis. Ja nyt särkee niin, että meinaa lähteä järki. En tiiä...Nikolaksesta ja Mindestä on tullu kantava voima nyt...Ja niissä pysyn kiinni. Ootan tosi paljon, että nään taas.