Mä en tunne mitään. Ja huomaan, etten ole koskaan tuntenutkaan.

Mä tajusin just että aina, kun on sattunut, oon dissonnut itseni pois, enmuista muuta, kun ne tilanteet ja kaiken, just niinkuin se on mennyt ja miltä pinnat jne on tuntuneet, mutten muista kipua. Muistan kyllä, miltä veitsi tuntuu ihoa vasten. Mut en muista, sitä kipua. Muistan kyllä, miltä tuntuu, kun rakko repeää tai sitä venyttää niin että oksentaa, mutten muista sitä kipua. Muistan kyllä, miltä tuntuu repiä varpaan kynnet irti, mutten muista sitä kipua, mikä siihenkin pitäisi liittyä. Mä en koe sitä kipua. Kyllä mä tiedän, miltä se tuntuu, kun se kynsi repeytyy, mutta se tuntuu siltä, kun mut olis puudutettu, että tiedän ja tavallaan tunnenkin, mitä tehdään, mutten koe kipua. Vähän niinkuin sektio. Tunnet painetta ja muljahduksia, mutta kipuaistimusta ei ole. Siinä se on otettu kemiallisesti pois. Minun mieleni on sairas ja en koe kipua ollenkaan. Koska voin turruttaa mielessäni kivun pois. Saatan kokea sen fyysisen tuskan, mutta jälkeenpäin mulla ei ole mitään käsitystä siitä kivusta. Ja viiltelyssä, harvoin on kipuaistia edes sillä hetkellä. Aina kun sattuu, mun päässä alkaa tietty ajattelu malli ja kaava :  Kipu on vain tunne. Fyysinen tunne jonka voin eristää kokonaan itsestäni pois. Minun ei tarvitse kokea sitä mielentasolla asti. Se on tunne, joka on minun kehossani, mutta minä en ole kehossani. Jos vaikka saan polttavan kipeän haavan josta joku toinen alkaisi itkemään, tai ehkä tässä tapauksessa kaikki terveet (puhun nyt hyvin syvästä ja kipeästi vuotavasta haavasta). Minä pystyn katsomaan haavaa ja toteamaan rauhallisesti, että se on siinä ja koen joitakin aistimuksia, mutten tunnista niitä. Se on kuin jokin erillinen osa, erillinen asia. En yhdistä sitä itseeni ollenkaan. Hyvin usein koen myös assosiaatioita tilanteista, joissa olisi normaalisti kovaa kipua. Esim, että joku leikkaisi käteni irti ja se vierisi lattialle. Siinä assosiaatiossa kuitenkaan, jonka minä koen, ei ole kipukokemusta ollenkaan. On vain pinnat, tuntumat ja äänet. Kuinka se käsi tässä tapauksessa vierii kylmää kivilattiaa pitkin, miltä veitsen terä tuntuu käden katkaisussa ja millainen olo olisi ilman kättä. Mutta kipu, ei tule kuvioihin koskaan. Missään tilanteissa. Sitten on taas niitä flashbackeja, joissa en muuta koekkaan, kun kaiken kivun jota olen elämässäni kokenut fyyisisesti. Mutta niitäkään harvoin pystyn yhdistämään tiettyihin kokemuksiin. Koska en tiedä, miltä kipu milloinkin tuntuu. Koska olen dissosiaatiohäiriöinen ja olen dissonnut itseni aina pois, kun kohtaan fyysistä kipua. Näitä asioita tänään olen pohtinut. Ja tunnottomuutta. Joka vain on. Jämähtäneenä.