Olin taas pitkästä aikaa klinikalla, kun päätä särki niin pirusti...pelästyin todella. M oli yö vuoroissa kumpanakin yönä, kun olin sielä...musta tuntui tosi pahalta, että se näki koko totuuden siitä, miten mä voin...haluaisin hallita sitä, mitä se näkee musta ja mitä ei...tuntui niin pahalta, kun en voinut sanoa, että kaikki on hyvin...vaikka olisin halunnut. Tuntui pahalta, kun en voinut estää pahaa oloa ja olin ihan sekaisin, olen edelleen...en olisi halunnut sotkea sitä tähän...tähän mun sekoiluun. Koska se on ihminen, jonka ei tarvitsisi nähdä tällaista. Kun mä en vaan osaa parantua, vaikka kaikki toivoo sitä niin paljon, se varsinkin. Tuntuu pahalta, siltä, kuin pettäisin sen luottamuksen. Eikä oikeestaan siltäkään...vaan en vaan tahtois että se joutuu näkemään tän kaiken....se on niin kaunis ihminen. Niin kaunis, etten toista oo nähnyt. Mä tiedän, että sitäkin sattuu, kun mua sattuu....ja siks, en tahtois, että se tietää. Ja muutenkin, tuntuu vaan pahalta, kun kaikki on niin epätodellista. Päässä vaan äänet puhuu, mitä sattuu, mikään ei oo totta...ja kaikki on. Mä tiedän päässäni, että se ihminen oikeesti välittää musta, todella. Mut silti, kun mä katsoin sitä, en saanut vaan mistään kiinni...musta tuntui vaan, että olen huono ihminen, eikä kukaan voi välittää musta oikeesti...ja olin jotenki tunne kuollut, enkä saanut itsestäni mitään ulos, mitä olis pitänyt. Olin tönkkö....ja jäykkä, mua pelotti ja musta tuntui, etten mä ole sen ihmisen tai varsinkaan sen, mitä se mulle rukoilee,arvoinen. Olen hyödytön, mulla ei edes koskaan ole mitään hyvää kerrottavaa. Mä niin toivoisin, että voisin joskus antaa sille ihmiselle jotakin hyvää oikeesti...:( surullinen....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti