Jotain uutta...

Jokin tunne, jota en osaa nimetä. Surua. Kiitollisuutta, iloa. Pettymystä, pelkoa. Välittämistä ja välittämisen kipua. Niin kovaa kipua, etten edes enää osaa kirjoittaa. Ajattelin tänään kirjoittaa Mindelle, siitä kiitollisuuden tunteesta, mikä mulla sitä kohtaan on. Vaikka kyllä se tietää sen jo. Mutta silti. Aloitin kirjottamaan, normaalisti olisin vuodattanut kaiken sen paperille, eikä olisi ollut vaikeea. Nyt ei tule mitään ulos. Se tunne on niin suuri,ettei se mahdu ulos. Se on niin suuri,että jos ajattelen sitä päässäni tietoisesti, hajoan. Kerrankin, olen voinut täysin, aivan täysin luottaa johonkin ihmiseen. Kaikessa. Se ei koskaan lupaile ja jätä tulematta tai soittamatta, se ei koskaan tee tyhjiä lupauksia, jätä ilmottamatta, se tuntuu sellaiselta ihmiseltä, että se arvostaa mua oikeesti. En tiedä. Mutta siltä se tuntuu, että sillä, mitä mä teen ja mitä mun elämässä tapahtuu on väliä. Enkä oo vaan joku, jota voi viskoa miten vaan, sinne ja tänne, kun itselle sopii, tai on sopimatta, ilmottaa jos huvittaa jne. En tunne koskaan sen seurassa, olevani mitään noista. Vaan sellainen ihminen, jolla on muiden tavoin oikeus hyvään kohteluun.  Äiti on sen lisäks ehkä ainoa ja no, Kuopio kanssa, aina välillä, ainoita ihmisiä, joiden seurassa se on mahdollista. Kuopio on kyllä myös ainoa, joka saa mut halutessaan tuntemaan itseni niin arvottomaksi, ettei enempää voisi siltä tuntua. Sillä on valtaa. Mutta äiti ja minde, on sellaisia, aitoja. Kyllä mä tiedän, että musta välittää hirveen moni ihminen, mut noiden seurassa mä voin ottaa sen vastaan. Mindeltäkin mä oon kysynyt suuria asioita, pohtinut sen kanssa asioita, joita en ole kellekkään toiselle kertonut. Se on kestänyt sen kaiken ja vieläkin vaan kävelee vierellä tukemassa, vaikka oon jo tosi syvällä...suurin osa ihmisistä ei kestä tällasta. Monet lähtee tilanteesta pois suojellakseen itseään. Joko se on hullu (ei ole) tai sitten se on vaan tosi luotettava. Mulle ei oo koskaan oikeesti kukaan muu, äidin lisäks, kun minde, ollut noin lojaali. Ei kukaan. Kaikki häviää jossain vaiheessa, lupauksista huolimatta, kaikki lähtee pois koska on liian rankkaa. Ja sitten on nämä ihmiset, jotka kävelee mun kanssa läpi ihan kaikesta. Vaikee uskoa todeksi, tuntuu, etten mä oo tällaista kohtelua ansainnut. Mut yritän ajatella, että kylläpäs olen, niinku kaikki muutkin, kaikilla ois oikeus tällaiseen, monella niin onkin, että on joku, johon voi luottaa. Mulla ne on olleet vähän tiukilla, ei oo jonoks asti riittäny. Mut kyllä kaks riittää mainiosti, nyt kun ne on. Sielun sisaruus on parasta. Ja jos multa kysytään taivaassa, mikä oli parasta elämässä, mä vastaan varmaan, että se luottamus jonka loppujenlopuksi sain rakennettua takaisin ihmiseen. Kun voi luottaa yhteen, uskaltaa luottaa toiseenkin. Luottamus ihmisiin on palaamassa. Mä nautin nyt, kun olen. Ostan ehkä jotain hyvää huomenna ja ens viikolla varmaan takin. On hyvä käydä nukkumaan, kun tietää, että on muutama, jotka on tukena ja joihin voi tilanteessa kuin tilanteessa luottaa. Ei tarvii pelätä, että jää yksin. Se on ollut mun suurin pelko. nojoo. Nyt meen nukkumaan. Kiitos jeesus.