AHDISTAA

Perkele. Vittu saatana. Ei ihmekkään, ettei kuopio rakasta mua enää. Ei mikään ihme. Tällasta vitun läskiä. Enhän mä onnistu ikinä. Luulin, oikeesti, että ois ehkä tippunu pari kiloa kesästä...ja paskat. Taas sain todeta, että nousee vaan ja mä aina vaan epäonnistun. Nyt tää saa loppua ja mähän laihdun, se on sillä selvä. Sitä mieltä se lääkärikin oli, se ei vaan tiedä, että se vaatii pikkasen eri keinot, mitä se päässään ajattelee.
        Yhä enemmän mä vaan tajuan, miten vitun tyhmä oon ollu ja oon edelleen. Että mä oon koskaan uskonu sitä, että se rakastais mua, tai että mä uskon sen vieläkin, joka kerta, kun se käy tai soittaa. Mä uskon sitä. Ja samalla, aina näissä väleissä, kun se ei oo maisemissa, tiedän ja tajuan, ettei se todellakaan rakasta mua. Mä haluisin vaan luhistua kasaan...tän kaiken kanssa.
        Nyt mä taas muistan, miks mä oon niin rikki. Siks, että tätä kesän taukoa lukuunottamatta, mä oon koko elämäni saanu kuulla kokoajan, niiltä aikuisilta, joihin mun olis pitäny luottaa ja rakentaa hyvä suhde, että mussa on jotaki vikaa. Aina mussa on jotain vikaa joidenki mielestä ollu. Ja aina se menee niin. Ja jos se olis vaan joku random, joka huutais kadulla, että läski tai vammanen, sais huutaa ihan rauhassa. Mutta nää ihmiset, on mun lähellä. Mun täytyy toimia näiden ihmisten kanssa loppu elämäni. Mun täytyy aina jaksaa kuunnella sitä. Sitä samaa paskaa. Mä en pääse niistä eroon.
        Sitte tulee noita ihmisiä, niinku kuopio, jotka ihan vaan huvikseen käy panemassa ja lähtee menee, eikä mieti mitään, mitä mä joudun käsitteleen sen takia. Ei tuu millään tasolla kaunis, onnistunut tai hyvä olo. Aina on joku vittu pielessä. Ja se on totta. Mut mä en jaksais sitä, että mua muistutetaan siitä joka vitun päivä. Mä en jaksais oikeesti. Koska kyllä, mä tunnistan sen myös itse. Välillä vaan on pakko olla normaali edes hetken, että kestää. Mut emmä kestä siltikään. Mä en kestä sitä, että mä taistelen henkisellä tasolla joka vitun päivä hengestäni ja sitte, joku tulee sanomaan mulle, että mä oon liian läski. Ihan on pikkasen muutakin ajateltavaa, kun se, että oon läski. Ja sillekki, että oon läski, on syynsä, joille mä en voi oikeesti paljon paskaakaan. Jonka kyseinenkin ihminen myönsi, kun pätemiseltään ehti hetken kuunnella. Mut mä oon kyllästyny siihen, että oon läski. Ja siihen, etten saa olla rauhassa läski ja peittää sitä just niin paljon kun haluun, vaan mun tarvii kuunnella siitä kokoajan vittuilua ja kysymyksiä, että oonkohan ajatellu tehdä asioille joskus jotain. Mä en kestä sitä, että mä taistelen kokoajan ja sit joku kysyy multa, että oonko mä joskus ehkä ajatellu ruveta hoitamaan asioitani. No vittu en ole ajatellu, ihan aattelin vaan maata.  TOTTAKAI mä ajattelen sitä, kokoajan.
          Ja kaikkee muutaki. Sitä, mitä kuopion kanssa on tapahtunut, sitä etten mä pääse siitä ikinä eroon, sitä miten se vaikuttaa muhun, sitä, että joka kerta, kun käyn psykalla, sielä kysytään, että onko mulla parisuhdetta ja miks ei kiinnosta...sitte ku kerron, ni sanotaan, että höpöhöpö, sä oot nuori ja se on vaan leikkiä, eikä mitään vakavaa, mee eteenpäin, löydät jonkun ihanan. Mut kyllä se on vakavaa. Kyllä se on musta ihan tarpeeks vakavaa, että se panee mua, millon sitä huvittaa ja sitten se lähtee eikä siitä kuulu mitään ja kohta taas tulee panemaan. Enkä mä ees heikkona ihmisenä osaa tehdä asialle yhtään mitään.
          Kyllä se musta on vakavaa, että se ainoa, jonka piti luoda mulle itsestäni hyvä kuva ja antaa mulle sellainen käsitys seksistä ja siihen liittyvistä asioista, että se on hyvää ja kaunista, rikkoi koko sen kuvan ja asian. Teki kaikesta, viimesistäkin asioista, joista ois voinut tulla mulle hyviä, viimesistäkin hyvistä ajatuksistani kehoani kohtaan ja ajatuksista siitä, että oon ansainnut muutakin, kun kylmät kädet tutkimus pöydällä mun takapuolessa, pahaa. Se teki kaikesta, mikä millään tavalla liittyy mun kehoon, rumaa ja pahaa. Ja mä en pääse siitä ikinä irti. Mä uskalsin, kaikista peloista asiaan liittyen, huolimatta paljastaa sille kaiken ja luottaa siihen, että se haluaa hyvää ja hyväksyy. Luottaa siihen, että se ei satuta. Mä ajattelin jopa, että mulla on siihen oikeus. Mä luotin siihen, paljastin mun arimmat asiat ja kohdat. Ja sitten, se tekee siitä kaikesta rumaa. Pikkasen panee ja lähtee menee.
            Mä en kestä sitä, että se ei lähde pois. Ja se voi tulla millon vaan uudestaan. Enkä mä taaskaan osaa sanoa ei, koska rakastan sitä. Tekis mieli vaan itkeä. Mun keho, ei ole koskaan ollu eikä koskaan tule olemaan tarpeeksi. Missään suhteessa. Ei lääkärissä, eikä parisuhteessa. Johon tuskin enää koskaan kykenen, jos ikinä pääsen eroon kuopiosta. Mun keho on sellainen, että sitä pitääkin hävetä. Kun sitä kohdellaan noin. Eikä mulla koskaan ole sanavaltaa siihen, mitä siitä puhutaan tai mitä sille tehdään, ikinä. Ei mua kohdeltais näin, tai asiat ei menis näin, jos mussa ei olis mitään vikaa. Pakko mun on ollu tehdä jotain tosi väärin itseni kanssa, kun asiat kusee näin pahasti. Kiitos ja anteeks, jos joku tän sattuu lukemaan. Vittu.