Montaks kertaa?

Samalla mä oon niin perkeleen vihanen itelleni ja samalla mua pelottaa, mutta myös toivon. Nyt on parina iltana ollut taas ihan siinä lähellä, että rakko repeää...ihan oikeesti, varmaan sekunneista kiinni. Sehän on selvä, että joku päivä se repee taas. Mutta sen odottaminen tuntuu kauheelta....ihan kauheelta. Vaikka sitä toivonkin. Koska pelottaa, että selviän siitä. Se olis liikaa. Musta tuntuu, että samalla, kun oon ihan täysin tyhjä ja välinpitämätön, räjähdän sisältä. Mä en jaksa tällasta...Oon tässä ihan tosissani, varteenotettavana vaihtoehtona miettinyt "lomamatkaa" sveitsiin. Tosin, ei ne sieläkään varmaan ota mua siihen dignitakseen, kun oon sairas. Siihen pitää kai olla mieleltään terve...mutta toisaalta, luulis nyt, että mun fyysinen sairauskertomus puhuu puolestaan niin paljon, että ne ottais. Kun ei tää ole vaan millään tasolla enää inhimillistä. No joo. Tätä mä oon tässä pohtinut viime päivät. Huomena vuokrasopimusta kirjottamaan kotipuoleen....sekin tuntuu jotenkin ihan hullulta, että miks nyt. Kun kaikki loppuu. Ehkä mä haluan vaan todistaa, että kestän hetken aikuisten mailmassakin. Ja sitten voin lähteä. Niin se varmaan menee.

Oikeesti hei...kuinka paljon vielä voi ihminen mokata?

Oikeesti...mitä vaan uskon ja tai mitä vaan aloitan aina alusta tekemään, en ikinä onnistu. En ikinä. Vituttaa, että kaikki mun ympärillä yrittää saada mut uskomaan, että seuraavaks en voi enää mokata ja kaikki menee hyvin. Keväällä kävi niin koulun kanssa. Mulle sanottiin, että kyllä mä oikeesti tuun pärjäämään. Ja aloin uskomaan siihen. Ja tässä ollaan. Pitkällä sairauslomalla ja todennäkösesti lopettamassa koulua kokonaan. Että joo, enhän mä tätä mokannut. vittu...oikeesti. En osaa mitään enkä jaksa mitään. Tässä. Jos ja kun.

Kipu kuolee huutamalla...vai kuoleeko?

Sattuu, vieläkin. Niin paljon...ettei sille ole sanoja. Ja toisaalta, ei satu yhtään. Fyysistä kipua ei ole, vaikka on. Mutta sen, kuten jo aikaisemmin kirjoitin, voin hyvin sivuuttaa. Mielen kipu on kamalaa...ihan kauheeta. Tänäänkin taas mä sain tuntea sitä, että musta välitetään. Ja se tekee lähtemisestä niin hirveen kivuliasta, etten tiedä, pystynkö. Olisi ollut parempi, etten olisi kertonut kellekkään. Sitten ei olisi tarvinnut miettiä, sattuuko jotakin läheistä vai ei...tai ainakaan nähdä sitä. Tai vaikka ei varsinaista läheistä edes, mutta opettajaa, ystäviä, kyllähän nekin on tavallaan läheisiä. Ja kyllähän niitä näyttäis sattuvan. Ja se on asia, joka on mulle tosi vaikee. Mut niinkun sanoin, ei mulla ole vaihtoehtoja. Kyllähän se kerran kirpasee, mutta niin se kirpasis, vaikka oisin pitäny naamani kiinnikkin. Kyllä mä kokoajan käyn päässäni sitä läpi, jos löytyis joku toinen keino, joku mahdollisuus. Mutta ei ole löytynyt. Niinkun kirjoitin, on ihmisiä, jotka ennen antoivat syyn ja se riitti. Kuitenkin, kaiken tän kivun ja tuskan keskellä, se ei vaan riitä. Vaikka kuinka toivois. Kyllähän siitä on apua. Mutta ei se poista sitä, että joka kerta, kun rakennan jotakin elämäni rumaan pihaan, sen joku tulee ja potkii ja hyppii kumoon ja maahan. Joka ainut kerta. Se tuska on niin suuri, etten voi kantaa sitä. Ja tämä kipu ja se, että elän vieraan ihmisen kehossa, jonkun toisen sisällä, vankina. Sairauden vankina ja samalla niin irrallaan, on kamalaa. Ei elo vieraan ihmisen, jota kaiken lisäksi vihaan, kanssa, ole ollenkaan yksinkertaista, eikä edes mahdollista. Vihaan sitä ihmistä, jonka kanssa elän joka päivä. Vihaan niin paljon, etten pysty enää olemaan. Se kiduttaa mua, se satuttaa mua, se vangitsee mut. Kipu kuolee parhaiten, kun on hiljaa...tai ei se kuole, mut ei se myöskään kuole huutamalla. Huutamalla se vaan satuttaa toisia myös. Hiljaa kun osais vaan olla, ei kenenkään toisen tarvis kärsiä tästä. Ja tästä lähin, olen hiljaa ja hymyilen. Sitten lähden pois joku päivä, huomiota herättämättä ja kauniisti...ei niin, että veri roiskuu ja pyssyt paukkuu. Vaan hiljaa, vaikka myrkytykseen ja jos siihen varmuuden vuoksi hankkisi verenmyrkytyksen ja repeämän rakkoon, toimis. Varmasti. Ja siitä ei jää edes rumaa jälkeä. Ihan hissukseen vaan ja nätisti, ketään sen kummemmin satuttamatta. Kaikille kuitenkin, joille on tarvis, olen perustellut asian. Ja nyt, itken. Itken just niin paljon kun mua huvittaa. Ja sitten nauran, niin paljon kun huvittaa. Ja teen ihan mitä huvittaa. Sit mä lähden. En tiedä vielä, lähdenkö viikon vai vuoden päästä. Mutta lähden, ennen kuin tämä sairaus syö minut. Tappaa.

Mä en tunne mitään. Ja huomaan, etten ole koskaan tuntenutkaan.

Mä tajusin just että aina, kun on sattunut, oon dissonnut itseni pois, enmuista muuta, kun ne tilanteet ja kaiken, just niinkuin se on mennyt ja miltä pinnat jne on tuntuneet, mutten muista kipua. Muistan kyllä, miltä veitsi tuntuu ihoa vasten. Mut en muista, sitä kipua. Muistan kyllä, miltä tuntuu, kun rakko repeää tai sitä venyttää niin että oksentaa, mutten muista sitä kipua. Muistan kyllä, miltä tuntuu repiä varpaan kynnet irti, mutten muista sitä kipua, mikä siihenkin pitäisi liittyä. Mä en koe sitä kipua. Kyllä mä tiedän, miltä se tuntuu, kun se kynsi repeytyy, mutta se tuntuu siltä, kun mut olis puudutettu, että tiedän ja tavallaan tunnenkin, mitä tehdään, mutten koe kipua. Vähän niinkuin sektio. Tunnet painetta ja muljahduksia, mutta kipuaistimusta ei ole. Siinä se on otettu kemiallisesti pois. Minun mieleni on sairas ja en koe kipua ollenkaan. Koska voin turruttaa mielessäni kivun pois. Saatan kokea sen fyysisen tuskan, mutta jälkeenpäin mulla ei ole mitään käsitystä siitä kivusta. Ja viiltelyssä, harvoin on kipuaistia edes sillä hetkellä. Aina kun sattuu, mun päässä alkaa tietty ajattelu malli ja kaava :  Kipu on vain tunne. Fyysinen tunne jonka voin eristää kokonaan itsestäni pois. Minun ei tarvitse kokea sitä mielentasolla asti. Se on tunne, joka on minun kehossani, mutta minä en ole kehossani. Jos vaikka saan polttavan kipeän haavan josta joku toinen alkaisi itkemään, tai ehkä tässä tapauksessa kaikki terveet (puhun nyt hyvin syvästä ja kipeästi vuotavasta haavasta). Minä pystyn katsomaan haavaa ja toteamaan rauhallisesti, että se on siinä ja koen joitakin aistimuksia, mutten tunnista niitä. Se on kuin jokin erillinen osa, erillinen asia. En yhdistä sitä itseeni ollenkaan. Hyvin usein koen myös assosiaatioita tilanteista, joissa olisi normaalisti kovaa kipua. Esim, että joku leikkaisi käteni irti ja se vierisi lattialle. Siinä assosiaatiossa kuitenkaan, jonka minä koen, ei ole kipukokemusta ollenkaan. On vain pinnat, tuntumat ja äänet. Kuinka se käsi tässä tapauksessa vierii kylmää kivilattiaa pitkin, miltä veitsen terä tuntuu käden katkaisussa ja millainen olo olisi ilman kättä. Mutta kipu, ei tule kuvioihin koskaan. Missään tilanteissa. Sitten on taas niitä flashbackeja, joissa en muuta koekkaan, kun kaiken kivun jota olen elämässäni kokenut fyyisisesti. Mutta niitäkään harvoin pystyn yhdistämään tiettyihin kokemuksiin. Koska en tiedä, miltä kipu milloinkin tuntuu. Koska olen dissosiaatiohäiriöinen ja olen dissonnut itseni aina pois, kun kohtaan fyysistä kipua. Näitä asioita tänään olen pohtinut. Ja tunnottomuutta. Joka vain on. Jämähtäneenä.

Kyllähän se niin on notta syssy on tullu.

Mä vihaan talvea, mut mä vihaan myös syksyä, okei, vihaan myös kevättä ja kesää, mutta en siinä määrin, kun syksyä ja talvea, kuitenkaan. Tänään taas saanu kokea sen ihanan tunteen, kun lonkka ilmoittaa olemassa olostaan ja istuma-asento menee vinoon kivusta. Hermokivut kun ei tästä kylymästä tykkää yhtään. Ja nyt, kun en ees pääse kävelemään sitä määrää, mitä pitäis jotta kivut pysyis poissa, ne on vielä kamalampia. Ja tuntuu kamalammalta, kun asialle ei oikeesti oikein voi mitään. Ja sit se istuma-asento. Selkä menee käyrälle ku istuu vinossa ja sit menee niskatki jumiin. Mutta, suurin huoli on siis se, että tässä jo muutaman vuoden aika sujuvasti oon istunut kokoajan ihan tosi vinossa (ei näy ulospäin ehkä, koska oon niin läski), ja siitä seuraa semmonen juttu nyt pidemmän päälle että selkään tulee mutkaa. Ja kun lihakset ei toimi, ni ei sitte pysty sitä mutkaa korjaamaan enää samaan malliin, kun silloin, kun kävelin. Josta voimme ehkä siis päätellä, että skolioosi alkaa kivasti hiipimään sieltä selän takaa tähän mailmaan. Ei hyvä. Odotettavissa oleva juttu ollu jo pitkään ja lääkäritkin siitä varotelleet, mut jotenkin, tuntuis jo, että eiks nyt ois jo aikalailla tarpeeks kaikkea? Ehkä ei. Tottakai mun tuoliin joutuminen pahentaa asiaa ehkä semmosen 100% koska kunnossa pito on nyt oikeestaan miltei mahdotonta asian osalta. Vituttaa, kun mä vaan romahdan ja rupsahdan, mun keho ei kestä. Pyllystä.
  Ja toinen "kiva" juttu tässä syksyssä ja talvessa on se, että mun jalat muuttuu, varsinkin nyt, kun istun, ihan sinisiks kun ne kylmenee. Ja sit tulee suonenvetoja ja kaikkee muuta. Ja paleltumia. Ja on kylymä, tietty. Ja nyt, kun on taas lihonnu tän istumisen seurauksena, ni ei ole enään sekään asia niin yksinkertasesti hoidettavissa, että laittas vaan villasukat ja hierois jalkoja ja kävelis ympäriinsä, kun en ylety läskeiltäni villiksiä laittamaan jalkaan, enkä pysty kävelemään, enkä siis myöskään yletä jalkoja hieromaan, enkä kyllä okeesti oman arvokkuuteni edes jossain määrin säilyttääkseni myöskään aijo siihen asiaan pyytää apua, mikä tietysti tekee tilanteelle sellaisen vaikutuksen, että oma on vika, kun en apua pyydä, mutta koska koen sen alentavana, en aijo apua pyytää, niin tyhmää kun se varmasti onkin. Hieno juttu siis sekin. Ihan helvetin hauskaa ja rimukkaan kivaa syksyä ja talvea koko sakille siis, teille kaikille, jotka kykenette edellämainittuihin asioihin, raajojen kokonais valtaisesta liikuttelusta villasukkiin saakka ;)

Niin rikki ja väsynyt, kipeä, etten jaksa puhua.

Tänään matkalla Kn luo taksissa mietin, että tänään en puhu muusta, kuin uppomunista, etten pysty, että mua sattuu niin saatanasti, että en pysty puhumaan muusta. Mua sattuu niin paljon, että haluan puhua jostain muusta. Vaikka sitten uppomunista. En saa henkeä, taaskaan. Disso on kovaa vauhtia taas nostamassa päätään tähän iltaan ja musta tuntuu pahalta. Enkä edes hoida itseäni. En jaksa. En jaksa mitään. Itkettää. Mutta ei kuitenkaan, koska en jaksa sitäkään. Minua sattuu liikaa. Kaikki sattuu. Se, että kaikki on ääripäissä. Mikään ei ole normaalia. Kaikki sattuu.

Viiltävää kipua, taas.

Helvetillinen kipu iskee takaraivosta taas mieleen. Mä muistan sen kun eilisen, ei se oo mihkään kadonnut. Mä huusin ja puristin sängyn laitaa niin kovaa, että rystyset oli valkosina. Mä kiroilin ja huusin, yökkäilin ja mulla vaan valu hiki. Itkin ja huusin ku viimestä päivää ja toivoin, että kuolisin siihen paikkaan. Se kipu, oli jotakin niin kamalaa, ettei siihen ole sanoja. Mä olin ihan paniikissa, ihan sellaisessa pakokauhussa, hysteerisessä pelossa. Muistan, että mua sattui niin  paljon, etten enää edes tuntenut mitään, huusin vaan. Hetkeksi helpotti ja sitten se alkoi taas. Ja mä huusin, taas. Niin pirun perkeleesti, etten oo koskaan huutanut. Enkä tiedä, onko kukaan muukaan. Se iskeytyy mulla joka päivä aina tajuntaan, se kokemus. Se ei lähde mielestä pois ikinä. Ja joka hetki, pelkään, että se tapahtuu uudestaan. Se oli niin hirveää, etten mä tiedä, mitä pitäisi edes ajatella. Mielikuvat ja huuto, mun oma huuto, palaa kokoajan muistista mieleen ja se kipu. Mä koen sen kaiken joka päivä uudestaan. Joka vitun päivä. Mä oon väsynyt tähän.

Loser

Ks. otsikko. En oo saanut tänään mitään aikaseks, en oikeesti YHTÄÄN mitään. syönyt vaan ja istunu koneella. Miettinyt taas lähtemistä koko päivän ja sitä, että jos, nyt kun olen vähän jo miettinyt, että ehkä jäisin hetkeksi vielä, en saakkaan jäädä? Pää tuntuu painavan sata kiloa. Enkä saa kunnolla henkeä. Mua ahdistaa niin helvetisti. En osaa enää ees puhua. Enkä enää tiedä, mistä kirjoittaisinkaan. Kun ei ole mitään, mistä kirjoittaisin. En jaksaisi aina tätä paskaa. Haluaisin kirjoittaa iloisia ja ihania asioita. Mutta en pysty. Pimeys ja suru on asettuneet mun mieleen ja kehoon niin, ettei niistä pääse enää irti. Tuntuu pahalta olla tällanen paska. Parempi, jos en olisi, ollenkaan enää olemassa. Musta ei ole hyötyä eikä iloa ihmisille. Olen vaan taakka.

Surullinen...eli ei mitään uutta.

Suru on ainoa, joka halaa mua. Se halaa liiankin tiukasti, niin, ettei siitä pääse irti. Se istuu vieressä ja kertoo mulle, mitä mä olen. Mä olen huono, inhottava, tyhmä, ruma, sairas, vammainen, kelvoton, säälittävä...ja lista vaan jatkuu. Musta tuntui joskus pahalta. Nyt oon vaan surullinen. 10 vuotta olen tätä taakkaa kantanut perässäni. Mun sydän halkee tähän. En kestä enää sitä, miten huono olen. Enkä sitä, miten täytyy pärjätä. Mä tarvitsisin halausta, sellaista, joka olisi jonkun muun, kuin surun antama. Kumpa tän surun ja pelon, kivun ja kaikki siihen liittyvät ajatukset ja muistot, vois ottaa vaan pois. Mä niin toivoisin. Koska mä en tunnu pääsevän tästä irti. Nytkin oon taas venyttänyt rakkoa, enkä ees tiedä miks. En tiedä oikeesti, mikä vittu siinä on niin helvetin vaikeeta vaan käydä kusella. Mut on vaan. Mä rankaisen itteäni, vaikka se ei menekkään mun järkeen millään tasolla, kun oon jo kerran repeemän käyny läpi ja taas eilen olin oikeesti ihan lähellä sitä. Miks mä en voi osata hoitaa näitä juttuja, niinku mun pitäis? Hajoon tähän kipuun, joka mun sisällä huutaa. Hajoon siihen, että eristän itteeni ja mun sisällä on eri osia, jotka ajattelee kaikki musta jotenkin tosi kierosti. Hajoon siihen ettei koskaan oo rauhaa, ei hetkeekään. Ja aina täytyis olla tekemässä jotaki. Hajoon. Hajoon siihen, kun mietin, että olinkohan mä taas viimeks kun jonkun ihmisen kanssa kommunikoin, ni tosi nolo. Hajoon vaan ihan kaikkeen. Meen murusiks. En pysty jaksamaan enkä kestämään enää yhtään. Väsyttää.

Elämän ihmeellisyys ja onni.

Elämä on täys pieniä ihania yksityiskohtia ja iloja. Olen surullinen vieläkin. Mutta tänään olen saanut taas hymyillä. Tänään olen saanut sanoa tärkeitä asioita ääneen. Aina, kun ajattelen niitä asioita,joita tänään olen saanut Klle sanoa, mun sydän meinaa revetä. Niin paljon ne asiat merkitsee. Tätä mä pelkäsin. Tulee sattumaan ihan saatanasti, kun joku päivä se katoaa mun elämästä. Mut sitä se elämä kai on, kipua. Ja siihenhän mä olen tottunut. Vaikka voin sanoa, että sata kertaa mielummin kävisin vaikka 2011 syksyn uudestaan läpi, kun luopuisin siitä ihmisestä. Se kipu, mitä 2011 oli, tuntuu siltä, että siitä voisin selvitä uudestaankin. Mutta Kn lähtö on sellainen asia,etten tiedä, miten siitä voin selvitä. Se sattuu varmasti niin paljon. Vaikka tyhmähän mä oon, kun sitä nyt jo mietin, että miltä se tuntuu sit. Mut kun mä tavallaan jo tiedän, koska oon käynyt näitä samoja juttuja läpi ennenkin. Pitäs vaan nauttia siitä, mitä nyt on jäljellä. Ja sen aijon tehdä. Ihmeellistä on se, että oikeesti, tiesin heti, kun sen näin, että tässä on nyt joku, josta pitää tarttua kiinni. Ennen  kun oltiin edes moikattu. Mä tiesin heti, ei tarvinnut miettiä kahta kertaa. Siistiä.  Kyllä mä oon aika varma siitä, että se on joku enkeli. Vaikka on niitä muitakin enkeleitä, tuntuu, että mulle niitä on suotu tässä elämässä tosi monta. A tarjosi yllättäen apuaan ja tukeaan, en osannut odottaa yhtään. Tai jotakin osasin. Mutta en ihan tällaista. Jostakin noita enkeleitä aina tupsahtaa, kun niitä tarvii kaikista eniten. Halaus kaikille mun enkeleille, edellä mainituille varsinkin, oikein iso ja suuren suuri ja lämmin syleily. Sellainen, josta varmasti tarttuu kiitollisuus ja lämpö. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin se, että välittää sydämestään toisesta, osoittaa sen ja toinen nappaa siitä kiinni. Wau. <3

Niin se elämä vaan kuljettaa...

Elämälapselle ja Hartwall koettu. Konsertti oli ihan ok...mutta kyllä mä sanon, että kaikki muut jutut tässä illassa oli paljon kiinnostavampia ja ihanampia. Seura oli ehkä parasta, mitä voi olla? Ja muutenkin. Ihanaa hupsutella ja nauraa...Ihanaa olla keskinäisessä lähes täydellisessä yhteisymmärryksessä toisen ihmisen kanssa. Voi vaan höpsöttää ja se toinen tajuaa. Mä niin rakastan just nyt elämää aika hiton paljon. Ne on näitä hetkiä, kun saa yhdessä kokea onnea ja iloa, vähän myös surua ja muistojakin mahtuu tähänkin iltaan. Kummit on kuitenkin iso osa mun elämää olleet ja klinikka, niiden ja noiden rahojen avulla mäkin oon hengissä. Monta tarinaa oli, jotka kosketti, niin samanlaisia tunteita oli insertin ihmisillä, mitä on itsekin kokenut, vaikka oli ihan eri sairaudet. Mutta niin se on vakavien sairauksien kanssa, paljon yhteistä, vaikkei yhteisiä diaknooseja oliskaan. Kyynel siinä vierähti. Kun hetkeksi palas taas mieleen kaikki, mistä oon selvinnyt...ja se, että nyt, toivon, että kuolisin. Taas sain ajattelun aihetta, että toivonko sittenkään? Pirun ison duunin oon tehnyt, että oon kaikesta selvinnyt...ja sit saan kokea tällasta ihanaakin mun elämässä, ihan sairaan hienon ihmisen kanssa.
  Ni herää kysymys, että haluuks mä jättää kesken ja luovuttaa, kun kuitenkin, elämä aina on paras vaihtoehto. Voinko mä olla  muka niin poikki? Emmä usko, että voin. Koska niin paljon yhteisiä hetkiä ja ihanaa olemista tänkin ihmisen, minden kanssa on kokematta, etten mä voi jättää niitä juttuja kattomatta. Se nyt ei vaan käy. Sairaslomaa, asiasta kolmanteen, tuli tänään sitte yli kuukaus. Ja sen lisäks, sitä tod näk jatketaan toisella heti perään. Jotenkin vapautunut olo, kun on yks huoli vähemmän, ei tarvi miettiä yhtään, että miten jaksaa, kun ei tarvi jaksaa. Kyl mä uskon, että näillä eväillä jaksan elää piiiitkään. Varisinkin, kun mulla on noinkin rakkaita ihmisiä kun minde. Sen kanssa vaan tuntuu, että on niin parasta. Parasta heti nikulan jälkeen on nähdä sen ihmisen hymy ja kasvot, olla sen kanssa vaan, niinku kaikki on. Kun ei tarvi koskaan miettiä, että miten ois tai muuta. Kun se tajuaa. Ja aina on jotaki bimboilun aihetta. AINA :D. Mä vaan arvostan niiiiiiin paljon. Kyllä minden kanssa vietetty aika aina arjen voittaa. Huomen aamuna kuitenki arkeen palattava, jotenka siis, nyt nukkumaan. Koulu saa onneks jäädä, mut sossun aika kympiltä heti...pitäs sitä ennen varmaan siivotakki, koska mulla ei oo muuta paikkaa, kun tää, mihkä voin sen tuoda, kun en oo kyselly, onko vapaita luokkia huomena. Nojoo. Nyt mä meen nukkumaan. Kiitos jeesus, kaikesta, varsinkin tästä päivästä.

"Kun sä et jaksa, silloin meidän muiden tehtävä on ottaa koppi..."

Ai että ois niin hyvä riipasta tähän oikein kunnon kännit. Nojoo, jos nyt ei. Too much emotions. K on kyllä ihmeellinen. Se on niin kaunis. Ja sellainen ihminen, itsepäinen. Se ei luovuta mun kanssa ikinä. Vaikka oon tällainen paskakasa. Se jankkaa niin kauan, että saa tahtonsa läpi. Mä tässä vaan mietin sitä, että mä en koskaan tuu pystyy kertomaan sille, kuinka kiitollinen mä olen. En ikinä. Koska mä olen niin helvetin kiitollinen, että sitä ei voi mitata. Se on mulle, jos nyt mietin tässä ihmisiä, ni oikeasti, yks neljästä rakkaimmasta ja tärkeimmästä ihmisestä. Ja siis se on myös yksi niistä ihmisistä joiden takia, mä mietin ja pohdin edelleen, että lähdenkö vai enkö lähde. Mä välitän siitä koko sydämelläni. Mulla on tavallisen kokoinen sydän, mut se on aika tiiviisti pakattu täyteen kaikkia mussukoita. Ja aika helkkarin ison paikan tää K on sieltä saanut. Tän kaiken surun ja väsymyksen keskellä, se ihminen aina vaan tunkee mun mieleen ja saa hymyilemään. Mulla tulee lämmin olo, kun mietin, mitä kaikkea ollaan käyty yhdessä läpi. Mä olisin kuollut ilman sitä. Ja se on aika helvetin iso juttu. Se on ehkä tullut taivaasta tänne, se on ehkä suunniteltu just niin, että se tulee mun elämään. Ja on tommonen. Koska ei se ihan normaali ole xD...Siis, että kyllä sillä on joku syvä merkitys. Emmä siitä välittäiskään näin paljon, jos ei oikeasti olis, jotakin aivan todella todella erityistä, kallista ja rakasta. Mä oon niin tosi paska. Ja siltikin se jaksaa vaan aina jankuttaa sitä samaa, että mä selviän ja kaikkee. Vaikka mä oon näin paska. Luulis, että silläkin tulee piste jossain kohtaa, ettei jaksais aina vaan jankuttaa, kun en mä tästä oo mihinkään muuttunut, aina vaan väitän vastaan ja oon paska. Mut sydämessäni mä oon kiitollinen. Niin helvetin kiitollinen. Ettei se tiedäkkään. Aijon yrittää näyttää sen. Ehkä mäkin tulisin sitten taas vähän iloisemmaksi. Mutta semmä kyllä sanon, etten kuunaan ole nähny yhtä kaunista ja hyväsydämistä ihmistä. Ei tommosia ole. Paitsi se. Mä välitän. Paljon. Se ehkä tietää sen. Toivon. Tässä vielä pieni runon pätkä, joka tulee nyt vaan päähän ja täytyy kirjoittaa. Hänelle.

Minä välitän sinusta. Sinun takiasi minä taistelen. Sinä olet sellainen, valoihminen. Ihminen, joka tulee, ottaa paikkansa, asettui sydämeeni ja jää sinne ikuisesti. On ihmisiä, joiden katse riittää antamaan syyn. Sellaisia ihmisiä jotka hiljaa hiipien, asettuvat alamäessä poikittain, ottavat kiinni, kun putoan. Sinä olet sellainen, valoihminen. Minä välitän sinusta, niin paljon, ettei siihen riitä sana, eikä kaksi. On otettava laulu laulettavaksi. Se ehkä sitten kertoo, kuinka paljon välitän. Miten tärkeitä, on ne pienet hetket elämän, jotka sinun kanssasi hengitän. Minä en koskaan unohda. En koskaan, ainakaan sinua. 



<3

Rauhaa. Rakkautta. Kiitollisuutta ja surua, tosi tosi syvää surua.

Kumpa pääsisin takaisin viikonloppuun. Se oli lepoa. Lepoa ja ajatuksia, paljon paljon paljon ajatuksia. Tajusin, yhä syvemmin, että kai muuta ratkaisua ei ole. Mutta samalla, tulin hyvin hyvin surulliseksi. Sellaista oloa, kun silloin oli, ei ole ollut. Koskaan. Ei sille ole sanaa. Sellaista syvää surua, ettei mikään enää oikein liikuta. Kaikki on pysähtynyttä. Kaikki. Samalla,kun mikään ei tunnu miltään, ajatus siitä, että lähtöni satuttaa niin monia, tiettyjä, hyvin rakkaita niin paljon, repii mut palasiksi. Saattaa ehkä pidentääkkin mun lähtöä...toivoisin, että pysäyttäisi. Koska ne toisen ihmisen kyyneleet...ne iskee mulla heikkoon paikkaan. Mutta mä olen hautonut tätä jo kymmenen vuotta. Tästä ei niin vaan päästetä irti. Kaikki muistot ja nyky tilanne, puhuu sen puolesta, että haluan lähteä. Kaikki. Mutta mun rakkaat...mun rakkaat on mulle henki ja elämä, niitä varten mä täällä olen. Täytyy järjestellä ajatuksia taas vähän lisää uudestaan...Minä niin rakastan. Sitäkin yhtä ihmistä...Mindeä. Niin todella paljon. Enää, en ole sata varma, voinko lähteä. Melkein varma olen. Mutten kuitenkaan täysin.
   Elän nyt, päivän kerrallaan. Katsotaan mitä käy. Toivon, viimeiseen asti, että tähän kaikkeen tulisi ratkaisu ja helpottaisi. Mä niin rakastan, kaikkia mun läheisiä. Varsinkin, Mindeä. Sen kanssa on syntynyt erityisen arvokas ja lämmin ihmissuhde. Luottamusta täynnä. Tuntemusta. Ei oo asiaa, mistä en olis sille puhunut. Ei oo hetkeä, kun se ei olis ollut mun tukena. Mun täytyy nyt oikeasti miettiä. Kaikkea. Se oli niin surullinen. Ja mä surullinen siitä, että se oli. Painiminen jatkuu.


                                                          "Tuulimyllyjä vastaan, täällä taistellaan.
                                                          Viima hiuksissa viipyy, hetken vaan.
                                                         Toiset nuorena nukkuu, joskus se pelko
                                                            uniin kulkeutuu. Sitten sinä oot siinä,
                                                          silität mun hikistä päätä, joku taika sulla on,
                                                        sillä, Sinä vain sinä vain, saat mut uskomaan, mulla
                                                        on aikaa, sinä vain sinä vain, saat mut tuntemaan,
                                                       että mä kelpaan. Kun pyryttää ja pajutkin taipuu.
                                                        Kinosten alle hautautuu, täytyy olla lujasta luusta,
                                                        että selviytyy. Hagen alla paine kasvaa. Kestänkö
                                                       sen mitä vaaditaan? Rakas onneks sä oot siinä,
                                                        silität mun hikistä päätä, joku taika sulla on, sillä,
                                                       Sinä vain sinä vain, saat mut uskomaan, että mulla on
                                                       aikaa. Sinä vain sinä vain, saat mut tuntemaan, että
                                                     mä kelpaan. Sinä vain sinä vain, saat mut taistelemaan
                                                 tuulimyllyjä vastaan, sinä vain sinä vain, saat mut nousemaan,
                                                      Läpi hangen ja roudan.
                                                                        

Kuoleman pelko, halu ja varmuus.

Rauha. Niin syvä mieleen laskeutunut rauha, etten ole kuin kerran aikaisemmin tällaista kokenut. Rauha ja varmuus siitä, että kohta pääsen pois, kohta loppuu tämä kaikki kärsimys. Joko niin, että loppu tulee ulkopuolelta, jota toivon sydämestäni tai sitten niin, että itse lopetan tämän kaiken. Mutta loppu tähän tulee. Ja nyt, kun se on varmaa, voin levätä. Ei tarvitse enää miettiä, miten selviää. Kun ei tarvitse selvitä. Silloin, kerran aikaisemmin, löysin itseni sairaalasta, jossa vietinkin seuraavan kuukauden letkuissa. Nyt, en aijo löytää itseäni sieltä. Minä aijon lähteä varmasti ja rauhassa lepoon. Ja tiedän, ettei siihen mene enää kauaa. Minut on kutsuttu pois. Olen valmis ja varma. Asia ei enää edes aiheuta mitään tunteita. Se on vain tapahtuma, jota odotan tulevaksi, aivan, kuin sitä, että tulee lounas, tai välitunti. Yhtä normaalin tuntuinen ja rauhallinen asia. Ei millään tasolla enää kohauttava. Rauhallinen. Kohta pääsen lepoon.
    Monet ajattelevat, että olen itsetuhoinen. En ole. En tosiaan. Pikemminkin suojelen itseäni.  Ja olen väsynyt. Niin helvetin väsynyt. Väsynyt siihen, että ympärilläni kaikki toivovat minulle hyvää ja uskovat huomiseen. Väsynyt siihen, että itse en osaa sanoa ikinä mitään, eivätkä toisetkaan osaa enää sanoa mitään. Jonain päivänä luvataan, että helpottaa. Odota itse sitä päivää. Et jaksaisi, olen varma. Kun sitä ei vain tule. Asiat kestävät ja kestävät määräämättömän pitkään, eikä mitään ennakko tietoja ole olemassa, paitsi se, millaiset vauriot tästä kaikesta jää.
     Ainoa asia, joka kalvaa, ihan vähän, on se lupaus, jonka tein vähän yli vuosi sitten Klle siitä, että selviän. Etten tapa itseäni. Koska tiedän nyt, että en pysty lunastamaan lupaustani. Mutta silläkin uhalla, että se tekee minusta valehtelian, teen sen. Koska tiedän, että hänkin tietää syvällä sisimmässään, etten minä jaksa, oikeasti. Ja ettei sitä minulta voi kukaan enää vaatia. Mutta silti sattuu, se sattuu, että hänen luottamuksensa täytyy pettää. Koska hän on sellainen, hyvin hyvin tärkeä ihminen minulle. Mutta toisaalta ajattelen, että olen asiakas ja hän on töissä ja aika vahvasta siteestä välillämme huolimatta, olen silti hänelle vain asiakas. Hän pääsee siitä kyllä yli. Varmasti. Hän varmasti ymmärtää ja tietää, miksi olen vuosien jälkeen päätynyt tähän. Ainoa, joka tietää sen ehkä vielä häntä paremmin, on oma äitini. Äiti on nähnyt kaiken sen pelon, kivun ja tuskan, mitä olen käynyt läpi ja äiti ymmärtää, ainakin osaksi, miltä se tuntuu. Kukaan muu ei voi päästä sitä kokemusta lähemmäs. Edes K. Koska se ei ole nähnyt. Ja siksi mä en odota, että se tietäisi tai ymmärtäisi, mutta mä toivon, että se hyväksyisi ja ymmärtäisi sen, ettei tämä liity mitenkään siihen tai sen työhön.
     Tämä ei liity mihinkään muuhun, kuin siihen ,että mua sattuu niin saatanan paljon, tai sattui, etten jaksa tällaista enää. En vaan voi jaksaa. Monesti aina sanon : niin mä sanoin silloin ja tässä sitä vaan ollaan taas selvitty. Nyt en aijo enää sanoa noin. Koska koskaan, mä en ole vielä selvinnyt tästä painolastista. Ja koskaan tuskin tulen selviämään. Minä lähden. Pian. Se on varmaa. Ainoa asia, jonka tiedän varmasti.          
      Kyllähän mä mietin paljon kaikkia muitakin ihmisiä. A-Lllää, vaikka se tuntuukin ehkä aika viimeiseltä ihmiseltä, ketä miettisin, kun läheisempiäkin ihmisiä on niin paljon. Mutta sitäkin mä oikeesti olen tässä miettinyt, varsinkin nyt, kun se niin paljon on ollut tukemassa mun uutta opiskelun alkua ja sen silmistä paistaa se, että sitä oikeesti kiinnostaa, miten mä jaksan, se puolustaa mua ja haluaa, että mä pärjään ja keksitään ratkaisuja. Se tuntee mut ja sen, miten toimin, se ei syyllistä...se välittää niin helvetin paljon.Se tuli tossa yks päivä kysymään, että mitä mulle kuuluu, että näytän vähän surulliselta. Ja mä tasan tarkkaan tiedän, mitä se tarkoitti. Se ei tarkoittanut sanaa vähän, mitenkään kirjaimellisesti, kyllä se oli oikeasti huolissaan. Sitten mä pidätin kyyneliä ja kerroin, että joo, oonhan mä väsynyt. Se tarjosi apua, sitä, että nyt keksitään kyllä yhdessä jotakin apua. Etten mä ole oikeasti yksin. Ja siitä tulin surulliseksi. Koska tiedän jo päättäneeni, että lähden pois. Enään ei auta, että yritetään keksiä jokin ratkaisu. Sekin sanoi, että isolla palaverilla ois nyt oikeasti kiire ja että mun täytyis pyytää sitä opelta, että se järjestettäisiin pian. Pyysin...opettaja kyllä noteerasi asian, mutta eipä ole asiasta sen jälkeen kuulunut. Veikkaan, ettei sitä palaveria keritä pitää.  Ja aina se sanoo, ettei se ole mua unohtanut, sellainen pilke silmissään, että en oikein ole varma, mitä se sillä ihan tarkkaan ottaen edes tarkottaa. Siitä olen varma, että sillä ihmisellä on ollut tarkoitus mun elämässä jo siitä päivästä asti, kun se on aikoinaan mun äitiä opettanut. Ja viime vuonna mua sitten. Olen sille sen kertonut, että minä välitän ja välitän siitä, mitä kaikkea hyvää se on vain ilmestymällä paikalle, aiheuttanut mun elämässä. Kirjoitin, että se on antanut mulle syyn elää, yhden syyn taas lisää. Niin onkin, se ei ole muuttunut. Mutta se on, että hän ei enää ole se kantava voima arjessa, sattuneesta syystä ja se, että monta asiaa, jotka tukivat elämän tahtoani, vaikeasta olosta huolimatta, on karsiutunut pois loman aikana. Yksin se, että se on ollut joskus mun elämässä niin suuri apu ja on edelleen, ei pidä mua hengissä, vaikka tahtoisin niin.
       Mun oma opettaja sanoi, että se ei ymmärrä näitä tällaisia asioita, koska sen koulutus ei riitä siihen. Totuus on, ettei se edes halua ymmärtää tai kuulla. Ja se sanoi samaa A-Lstä, että kun ne on opettajia, niin ne ei voi tällaisia ymmärtää. Mutta kyllä mä tiedän, että A-L ymmärtää oikeasti, ihan tasantarkkaan. En vain tiedä, onko mun sopivaa puhua sille näistä. Tuskin


.http://www.youtube.com/watch?v=AftKlOQlBp8