Tyhjää....tyhjää...tyhjää...

Pelottaa, että hukun tähän tyhjyyteen...pelottaa, että taas jotakin peruuttamaton teen, tai ainakin yritän. Se ei ole kaukana...Minä en haluaisi hengittää. Haluaisin kuolla, tähän paikkaan ja jättää kaiken taakseni...Sanoa, etten koskaan syntynytkään...Olen niin paha ihminen...tai en minä ole, mutta osa minusta on. Enkä kestä sitä. Tuntuu, että levy junnaa paikallaan...ettei mikään muutu, vaikka raataisi kädet verillä. Vaikka päivästä päivään kyntää satoa, hiki virraten ja verta oksentaen...Mikään ei koskaan muutu. Ei koskaan. Aina tämä paha olo palaa..Aina kipu palaa..Koskaan en saa lopullista rauhaa. No, pitäisi kai olla jotenkin kiitollinen siitä, että oli edes tauko...mutta se tauko, ei ollut kovin pitkä...Vain sen mittainen, että voin taas seuraavat 15 vuotta antaa mennä kaiken päin vittua, ihan vaan vituiksi menemisen ilosta. Olen ollut huono ihminen. Huono tytär. Huono sisar. Paska ystävä. Huono potilas. Huono opiskelia. Ja sitäkin huonompi, ihan kaikessa, mihin ryhdyn. Minun kehoni on 17 vuotiaan siaan, 70 vuotiaan tasolla...Paikkoja kolottaa ja joka paikkaa särkee, "iän tuomia" kilojakin on kertynyt, ihan liikaa. Mulla on ongelmia on eläkeläisellä konsanaan. Toivon, todella, että ne ongelmat, tappavat mut pian...Koska en jaksa enää elää näin. Ei tämä ole mitään elämää...Kun osaisin edes itkeä...taas tuntuu, että kaikki kaatuu..mä niin kerkisin luulemaan, että kaikki se paska, tai ainakin osa siitä, olis lopullisesti ohitettu...Mutta ei, se tulee kaikki takaisin. No, millä mä nyt muka siitä eroon pääsisin? :D Naurettava ajatus. Nytkin, mun pitäs olla jo nukkumassa, että jaksan aamulla kouluun...vihaan tätä mailmaa. Vihaan itseäni. Vihaan itseäni, koska olen pelkkä vitsi. Tosi iso erehdys. Mikä tarkotus tällä kaikella paskalla oikeen voi olla...en vaan ymmärrä. saatana. Melkeen uskallan sanoa, että vielä ennen kun kerkiän 30 täyttämään, olen hirressä.

Väsymys ottaa taas vallan, mutta minä edistyn.

Kirjoitan taas pitkästä aikaa. Mun elämässä on ollut paljon lähiaikoina tapahtumia, suurimmalta osalta hyviä tapahtumia. Kipu kuitenkin varjostaa tätä kaikkea hyvää, mitä olen saanut. Kivun kanssa on vaikea elää, jos sitä jatkuu vuosia. Joka aamu, kun nousen sängystä, päässä alkaa jyskyttää. Ja jyskytys jatkuu, kunnes menen illalla takaisin nukkumaan...Kävin taas kääntymässä osastollakin, aiheesta...koska en kykene hoitamaan asioitani niinkuin pitäisi, kivun takia. Kivulle on ihan selvät syyt, en jaksa sen kummemin selitellä, mutta sairastan sairautta joka aiheuttaa kivut. Jotakin voisi ehkä tehdäkkin, mutta mut vaan laitettiin taas kotiin, yksin näiden asioiden kanssa, lyötiin sairasloma lappu käteen ja sanottiin, että kyllä se viikon lepäilyllä menee ohi. Millä helvetillä se menis nyt yhtäkkiä viikon lepäilyllä ohi, kun ei oo kahteen helvetin vuoteen helpottanu sekunnikskaan? En ymmärrä, miten mun kuuluis selvitä tästäkin taas. Kuitenkaan, kaiken tän keskellä, mulla ei oo lukuisista toivottomuuden hetkistä huolimatta tullut enään kertaakaan olo, että haluaisin luovuttaa. Siinä päätöksessä olen pysynyt, etten luovuta. Elämä hakkaa taas mun päätä asfalttiin, mut kyllä se kohta taas varmaan hetkeks helpottaa. Mulla on vaan niin yksinäinen olo...Haluaisin, että joku vaan halais, sanois että kaikki järjestyy kyllä vielä...Mulle riittäis halaus...kunnon halaus. Mutta kukaan ei nää sitä tarvetta...Sain tänään kuulla, että oma vikani, kun särkee, enkä pärjää omillani, jos ja kun en edes osaa nukkumisistani huolehtia itse...Niin luuseri olo...Ja niin jotenkin, sulkeutunut...yksinäinen. Terapiassakin mä olen edistynyt ja melkeen kaikessa muussakin...ja silti saan tommosta palautetta. Ei oo terapiassakaan ollu helppoa, nyt on taas ollu fiilis, että olen surkea ja huono ihminen, että olen epäonnistunut, helvetin ruma, läski ja likainen, väsynyt ihminen. Musta tuli addikti, mt ongelmainen vammainen...Miks mä olen täällä? Täähän menee suorastaan jo ironiseksi, että mä edes haluan olla täällä...eihän tässä ole mitään järkeä. Jatkuvaa kipua, ulkoisesti ja sisäisesti...Minun on vaan jaksettava. Jaksettava taas yksin. Edes kadulla ei tähän aikaan yöstä kävele ihmisiä, niin että voisin huutaa apua. Tuntuu, että tukehdun...tukehdun tähän yksinäisyyden määrään. Nyt vaan taas tuntuu, etten millään jaksaisi taistella enää. Mutta pakko...minulla on liikaa ihmisiä, jotka jäisivät kaipaamaan...ihan liikaa. Uskomatonta, miten pienistä ihminen tällaisissa tilanteissa ilonsa repii...Joku nuhjuinen mies, josta et olisi ikinä uskonut, tai et edes oikeastaan huomannut, että hän oli olemassa, tulee kahvilassa samaan pöytään ja syötyään sämpylänsä kaikessa hiljaisuudessa, kysyy, missähän täällä mahtaa olla se astia kärry? Ja katsoo silmiin hymyillen ystävällisesti...Niinä hetkinä elämässä, yksinäisyyden kupla poksahtaa hetkeksi rikki, minä kerron missä kärry on...ja minulle tulee ilo siitä, että osasin vastata. Kerrankin minulta kysyttiin jotakin, mihin ei ole mahdoton etsiä vastausta...Ja lopuksi siitä vielä kiitetään. On ihmeellistä, miten joku, voi noin pienellä jutulla, tehdä päivästä elämisen arvoisen...hän huomasi minut. teki minusta hyödyllisen.Kiitos siitä hänelle. Ilman häntä, en olisi löytänyt tästä päivästä paljoakaan hyvää.

Yksi neuvo.

Minä en omassa elämässäni ja ongelmissani, itseni kanssa, tarvitse yhtään ylimielistä kaiken tietävää neuvoa asioista, joista neuvon antajalla ei ole mitään käsitystä todellisuudessa. En myöskään tarvitse tulevaisuuden teennäisesti paremmaksi tekeviä kommentteja, että kyllä sä paranet ja kyllähän toi menee ohi ja tää nyt on vaan huono jakso. Kun en parane. Ja pärjään hyvin sen kanssa, etten parane. Toisin kuin jotkut mun ystävät. Niillä on kauhee tarve hokea sitä, että paranen vielä jne. Paskaahan se on, ei siitä mihkään pääse. Ei elin-ikäsestä diaknoosista pääse eroon. Toinen asia, älkää hyvät ihmiset, tulko neuvomaan asioissa, jos ei ole omakohtasta kokemusta oikeesti tai oikeeta tietoa. Jotkut asiat vaan on semmosia, että vois opetella niistä tietämättömät pitämään turpansa kiinni semmosista jutuista. ei mulla muuta.

Helpotus.

Elämä ei kaatunut. Syvällä jossain sisällä tiesin,että tää oli vaan taas näitä mun huonon jakson ajatuksen röpsähdyksiä, pelkotiloja ja muuta sellasta kivaa. Joissa ei missään ollu taas mitään realistista. No ainakin heräsin nyt taas itsekseni.

Virheitä, joista ei taida koskaan oppia ja epätietoisuuden sairas kidutus.

Tää epätietoisuus tappaa mut. Vastais edes jotain...edes, ettei kiinnosta. Jotain. Hirveintä on pelätä mokanneensa kun tietää tehneensä virheen, johon moni suhde on aikaisemmin kaatunut...Ja vielä hirveämpää on odottaa sitä, onko mokannut ja jos on, kuinka pahasti. Olisiko tämäkin vain taas yksi lukemattomista, joka lähtisi pois? Ei voi tietää. Pitää odottaa. Vaikka kaikki sanoo, että mitä syytä sillä olis. Ni olishan sillä paljonkin. Jos sillä on yhtään järkeä päässä, se vaihtaa nyt sen s.postin ja numeron ja katoaa. Koska mä olen hirviö. Ja se on nyt paljastunut. Mua vaan repii se tosi asia, että ilman sitä, mä en pärjää. Mä en kestä, jos se nyt katoaa taas toisen ja viimeisen kerran, mun elämästä. Siitä, minkä olin just saanut takaisin, aivan kun oisin syntynyt uudestaan. Lähdöllään, se vois hyvin tappaa mut. Mut se kai tietää, miten merkityksellinen sen olemassaolo on mulle. Ja jos sillä on sydäntä, se tuskin ainakaan tosta noin vaan lähtee lätkimään. Mutta jos sillä on järkeä, se lähtee. Niin minä tekisin. Jos se jää, se antaa mulle mahdollisuuden, yrittää uudestaan ja olla pilaamatta koko juttua. Ja se tarkottais hyvin nopeesti sitä, että se uskoo ja luottaa siihen hyvään mikä mussa on. Jos se lähtee lätkimään, mä ymmärrän. Koska sillä on ollut jo elämän aikana liikaa paskan puhujia, eikä se jaksa enää yhtään uutta, ja voi olla, ettei vaan halua, tällaista paskaa epäonnistujaa sen elämään. Mutta mä vannon. Jos se antaa mahdollisuuden, mä tartun siihen enkä hukkaa sitä, en varmasti. Pidän siitä kiinni kynsin ja hampain. En mä usko, että se hylkäis. Tai edes pelästyis tai suuttuis...Ne sen silmät ja se koko olemus, siinä kuvassa jota olen joka päivä näkemisen jälkeen katsellut...Ne hehkuu sellasta valoa, vahvuutta, luottamusta ja rakkautta, ettei se vois sellasta ikinä tehdä...Vaikka sillä ois oikeus, täys oikeus, koska se on mulle niin hyvä ja niin kiltti. Ei sen tarvitsis katsella mun naamaa sen elämässä yhtään, jos se ei haluais. Se vois sanoa, että hyppää kaivoon ja mä hyppäisin. Ihan varmasti. Siinä mielessä mulla on tosi haavoittuvainen olo. Koska sen sanat, voi ratkaista mun elämisen...Sen sanat ratkaisee sen, uskallanko ikinä enää antaa itselleni mahdollisuutta tutustua kehenkään ihmiseen, vai eristäydynkö loppuelämäkseni. Jos mä olen tämän onnistunu pilaamaan, tämän mikä pelasti mun hengen, mulla ei oo mitään oikeutta enää hengittää. Tää epätietoisuus ja ajattelun määrä tappaa mut oikeesti ihan kohta. Mielessä pyörii vaan kysymykset, teinkö väärin, jos tein, kuinka pahasti, onko tää nyt tämän hyvän suhteen loppu, mitä siitä seuraa, miten tää oikeesti voi koskaan päättyä hyvin, eihän mikään mun elämässä pääty hyvin. Ei o tähänkään asti päättynyt. Mut mä en ymmärrä. Miten mä onnistun pilaamaan aina IHAN KAIKEN? sitä mä en tajua, miten se voi olla oikeesti mahdollista, että kaikki ihmissuhteet loppuu mun vainoharhaisuuden takia?????? No, tää ei ainakaan oo vielä loppu. Odotan ja odotan. Kohta se kumminkin selviää, onko tää loppu vai ei. Jos on, mä en voi elää.

Vuoristorataa, elämässä ja sen ulkopuolella.

On niin omituista, kun ei enää tule sitä oloa, että tahtoisin luovuttaa...Mutta silti, ahdistus ja itku puskee vieläkin jostain, vaikka mulla on kaikki paremmin, kun koskaan...Silti mä epäilen, taas mä epäilen, riitänkö sittenkään enää, kun siitä on niin kauan? Vaikka aika selvää se on kai ollut, että olen enemmän kuin riittävä. Hänelle. Mutta en muille. Miksi hänestä on aikoinaan tullut niin tärkeä, jos olen riittänyt kaikille muille? En löydä syytä. Jotakin vikaa siinä suhteessa, jonka toisen osapuolen hän mulle korvasi myöhemmin, on ollut. No onhan siinä. Toinen osapuoli on alkoholisti. Mut ei kai sekään kaikkea selitä?  Ehkä mulla on vasta nyt voimavaroja käsitellä tätä asiaa. Onhan se iso. Lapsuudessa, ensin hylätyksi tulemisen tunne, kenties ja kyllä, myös ihan aiheellinen. Ja sitten se ihminen, joka sitä paikkasi, hänen lähtönsä ja paluunsa. Onhan se iso asia. Ehkä mä oon vaan ahdistunut siitä sitten...Että miks en kelvannut sille, jolle kaikki muut lapset kelpasivat, mun ikäisenä? Tai mistä minä tiiän, että kaikki muut. Mutta minä en ainakaan kelvannut. Johtuiko sitten siitä, että olin viallinen. Varmaan. Enkä kelpaa edelleenkään. Miks mä edes mietin tätä, kun nyt on taas joku jolle kelpaan? Kun en mä sille voi mitään, että tällaseksi olen syntynyt. Ja olinhan ja oon edelleen, tosi iloinen, että sain sen takaisin, jolle kelpaan. Mutta silti...miksi mä en kelvannut sille jolle mun ois kaiken järjen mukaan pitänyt kelvata. En tiedä. Ja voi olla että parempi antaa vaan olla. En kelvannut, ni en kelvannut ja piste. Ja oon mä kuitenkin, ihan hemmetin onnekas elämässäni, kun mulla on sellainen ihminen kuitenkin, jolle kelpaan.  Ja ennen kaikkea, jonka seurassa musta tuntuu, että kelpaan ja tulen ymmärretyksi ja kuulluksi.
  Onneks mulla on pvm jota kohti elää...Empä tiedä muuten, miten helvetissä mun pää kestäs tän kaiken. Ehkä mä olen ja olenkin, sairas. Ei se mihinkään katoa, vaikka menis hyvinkin. Pelkään, että joku päivä, tyhmyyksissäni, sairaudessani, joku minussa tekee jotain, todella todella tyhmää. Niin on käynyt ennenkin. Juuri siitä syystä, että voin hyvin. Koska minulla ei saisi olla hyviä asioita. Pitäisi olla kova kuri, enkä saisi nauttia. Nyt olen tehnyt sitä taas....Ja tuntuu, vaikka järki sanoo mitä, että mulla on oikeus jne...Ni ei mun mielessä se asia niin mene. Nyt taas tulee ne ajatukset, että tästä täytyy seurata rangaistus. Ettei tämä voi tapahtua ilman jotakin rangaistusta. En tiesä, mistä se kumpuaa...Mutta olen huomannut, että taas ne äänet huutaa sitä kilpaa, että nyt on jo tarpeeksi tullut taas nautittua. Ehkä minulla on voimaa, taistella niiitä vastaan. Tai sitten ei. JOs ei, ainakin mulla on muisto nyt siitä hyvästä...Toivon vain, ettei tämä ihminen, jolta olen hyvän saanut, hylkäisi minua...hyvin usein, alitajuisesti työnnän ihmisiä pois, kun äänet alkaa taas huutamaan että en saa nauttia mistään. ...siinä on aina vaara, että mua ei ymmärretä ja mut hylätään, otetaan se torjumisena. toivottavasti hän ymmärtäisi.

Minä seuraan hyvää. Tahdon olla kuin hän.

Minä olen ollut kaikki nämä vuodet hukassa...melkein 14 vuotta, valui itseni osalta hukkaan.
Kadotin kokonaan itseni ja sen mitä olen ja miksi olen. Mutta nyt, olen taas löytänyt sen, aivan
kuin minusta puolet olisi tullut vuosien jälkeen takaisin. Minulla oli lapsuudessa esikuva, josta
olen tänne jo kirjoitellutkin hiukan. Hän jonka vasta löysin takaisin elämääni, oli lapsuuden esikuvani. Positiivinen, idealisti, rakkautta levittävä kaikille hyvää haluava ihminen. Sellaiseksi
minä aina lapsena halusin tulla. Hyvän lähetiksi. Mutta sitten hän katosi, minä katosin kai siinä
samalla...ei ollut enää sitä hyvän lähettiä, jolta olisin ottanut mallia. Pitkään, tähän päivään saakka, minä häntä aina mietin...Mitä hän tekisi missäkin tilanteessa, noudatin kuvaa, minkä
olin hänestä saanut...Yritin aina olla kaikille hyvä...Elämä ei kuitenkaan mennyt, niinkuin olisin toivonut, minusta ei tullut sitä ihmistä, joksi halusin. Olinhan hukannut itsestäni puolet. Minusta tuli ruma, lihava, negatiivinen ja masentunut ihminen, eristäytynyt....Kaikki hyvä pyyhkiytyi mielestäni pois...Koko se ihminen, kaikki ne hetket hänen kanssaan, kaikki hyvä, mitä olin saanut, pyyhkiytyi pois, ahdistuksen mukana. Nyt se on tullut takaisin, se ihminen..Ja vaikka hän tuli takaisin, en olisi uskonut, että myös minä tulen samalla takaisin. En uskonut sen olevan niin selvää. Miten joku voi vaikuttaa vaan olemassa olollaan minuun niin paljon. Mutta sain itseni takaisin. Sain roolimallini takaisin. Ja uskon siihen, että jonain päivänä minusta voi vielä tulla jotakin, miksi olen aina halunnut. Hyvän lähetti. Nyt muistan taas, kaiken hyvän, mitä minulla on ollut, paremmin kuin koskaan. Hän oli ihminen, joka kohteli minua ihmisenä...Ja kohtelee. Hän näkee minut ihmisenä, kaiken tämän alta, mikä on vuosien mukana tullut niskaani. Siitä tunteesta, että minua ymmärretään ihmisenä, on 14 vuotta aikaa...Siitä tunteesta, että minä olen kaiken sen hyvän arvoinen, on 14 vuotta aikaa...Ilon ja onnen sanotaan lähtevän itsestä. Minä voin siihen todeta, että ei se ole todellakaan aina itsestä kiinni. Mutta loppujen lopuksi, minusta se silti lähtee. Minä tulin takaisin tähän mailmaan, sumu verhon takaa. Minä opin, että läheskään kaikki, mitä olin luullut olevan minun vikani, ei ollutkaan. Minä opin, että minua on kohdeltu huonosti, pitkään ja siksi olen tällaiseksi tullut, mikä nyt olen. Mikään osa siitä, ei ollutkaan mun vika, vaikka niin luulin. Opin antamaan itselleni anteeksi kaiken. Se oli ensimmäinen askel. Sitten opin muistamaan hyvät asiat. Opin muistamaan, mitä minulla on ollut ennen sitä kaikkea pahaa jota kesti vuosia, ja joka vei päästäni kaiken tilan. Sen kautta muistin taas hänet. Hyvän. Ja nyt, kaiken tämän seurauksena, olemme jälleen yhdessä. Minä olen saanut taas elämäni takaisin.

Hän joka muutti elämäni.

Minä olen tehnyt töitä, paljon töitä sen eteen, että olen vielä tässä. Onneksi olen. Enkä aijo enää kertaakaan miettiä, että luovuttaisin. Ei ole mitään syytä luovuttaa jos selviämisen palkinto on näin suuri. Olen yli kymmenen vuotta, 17 vuotisesta elämästäni kärsinyt. Vellonut ahdistuksen meressä, syrjittynä, inhottuna ja vetämällä rooleja, selvisin kaikesta...ja sen avulla, että muistin, sen hyvän ihmisen, joka päivä, joka oli mun lapsuuden sankari. Hän ja perhe, minä itse ja pari muuta ystävää ovat tämän tehneet mahdollisesksi, vaikka suoraan sanottuna, en olisi tätä ikinä uskonut. Oli mulla kuitenkin, jos vaikka viime vuotta muistelee, niin ihan helvetin hankalaa. Ja oli hilkulla, että selvisin siitä hengissä. Kaikki se työ, tuntui turhalta, koska mikään ei muuttunut. Aina tuli vaan lisää paskaa. Koskaan ei tullut palkkaa työstä, jonka tein pysyäkseni hengissä, seuraavaa vastoinkäymistä varten. Viime keväänä ja talvella, mulla hajos pää ja ajattelin, että nyt ei ole enää syytä jatkaa. Mikään ei muutu, miksi kukaan haluaisi elää elämää, jossa tulee vaikeuksia liukuhihnalta ja koskaan ei mikään helpotu? Ei varmasti kukaan, olisi halunnut elää sitä osaa mun elämästä. Ei kukaan. Ja en halunnut minäkään. Silloin joulun alla, mä kuitenkin elätin toivoa siitä, että vois mennä paremmin, koska huonommin ei voi vaan enää mennä. Niin se sit vaan lähti menee, pikkuhiljaa jo ihan hyvin. Kunnes tuli kevät. Ja mä olin taas hajalla, makasin sairaalassa ja mietin kysymystä, miksi? Miks mä olen taas tässä tilanteessa. Mun voimat loppu ja hain apua. Pääsin osastolle viikoksi ja selvisin sen jälkeen, koko kesän, tosin, mietin että jos ei vihdoin syksyllä ala homma toimimaan, mä teen itsemurhan, oikeasti. Olin jo miettinyt, miten, missä ja milloin...Eikä ongelmat vaan loppuneet. Mulle haettiin terapiaa, uudestaan alkavaksi, mut ei sitä kela myöntäny, kun ei terapeutilla ollu jotakin kela kelpoisuutta. Sitte mä päätin, että tämä oli tässä. Nyt riittää. Pistin pillit pussiin ja haudoin synkkiä ajatuksia. No, sitten 17.9 mulle tuli fiilis, että nyt ois aika..ja rupesin miettimään kaikkia menneitä, kävin elämääni läpi...ja muistin ihmisen. Sen ihmisen, jonka osa-ansiota tää on, että nyt olen tässä. Hän oli äidin lisäksi, ensimmäinen, jolle olin hyvä itsenäni ja hän oli mulle ensimmäinen, josta tuli iso osa mun sydäntä. Hän oli turva ja vähän niinkuin isosisko. Hän piti musta huolta...sitä mä siinä sitten aikani mietin...olen monena hetkenä häntä elämässäni miettinyt aikasemminkin, mutta nyt se jotenkin tuli pinnalle, ratkaisun hetkillä. Jos mä jotain päätän, en luovu yleensä päätöksestäni. Mä päätin etsiä sen. Etsin sen nimen ja numeron netistä, laitoin viestiä ja sain takaisin viestin, ilahtuneen sellaisen. Sitten mä mietin päässäni, että ei herranjumala, siitä on 14 vuotta aikaa, kun oon tän ihmisen kanssa ollu missään tekemisissä ja nyt meinaan tappaa itseni, vaik en ole edes vielä yrittänyt tavata sitä kaikkien vuosien jälkeen. ¨Mä päätin perua pahat aikeeni, vaihdoimme s.postit ja laitoimme viestejä ja sovimme lopulta jo perjantaiksi tapaamisen. Mä ajattelin, että tällä on pakko olla joku tarkoitus, ei tällaista tapahdu ihan kelle vaan. Mä odottelin sovitulla paikalla...ja sieltä se tuli. Yhtä kauniina ja hehkuvana, kun silloinkin. Siinä hetkessä, musta tuntu, kun oisin nähnyt sen viimeksi eilen. Tämä asia ja ihminen, sai mut uskomaan itseeni taas ja ymmärtämään, ettei koskaan pidä lyödä hanskoja tiskiin. ei koskaan. Jotain erityistä on tulossa kuitenkin. Minä olen onnellinen, oikeasti, ensimmäisen kerran, 14 vuoteen. Ei sitä voi sellaiselle selittää joka ei ole kokenut...jos side on vahva, se kestää kymmeniä vuosia. Eikä sitä jälleen näkemisen tunnetta korvaa mikään.

Rianalle.

Mä muistoissani palaan, aina kun mua pelottaa
siihen hetkeen ihanaan, ilon tunteeseen tulvivaan.
Sinä olit sankarini. Ja olet edelleen, sinä tulit takaisin,
juuri parahiksi, sillä kuolemaa teen. Sinä tiedät minusta
vain sen, mitä tarvitsee. Sinä et tiedä yhtään enempää,
et tiedä sitä tuskaa, etkä sitä ahdistusta joka minusta
tämän ihmisen teki. Sinä tiedät, kuka minä oikeasti
olen. Sinä pidit ja pidät minusta vieläkin, juuri
sellaisena, kuin minä olen aina ollut.

Kaikille muille olen joku muu. Sinulle olen
niin minä, kuin vain olla voin. Sinä tunnet
minut jo sieltä, mistä en edes itse vielä
mitään muista. Sinä näet minussa sen
valon, joka on karissut matkalla minusta.
Sinä näet sen vieläkin. Koska et tiedä muuta.
Mutta ei sinun tarvitsekkaan. Koska tiedät,
kuka ja mitä minä olen, oikeasti. Muullahan
ei ole väliä. Muut ihmiset, ovat tehneet sinun
jälkeesi minusta tällaisen. Toivoisin, että sinä
voisit korjata sen. On uskomatonta, miten vuodet
vierii. Silti tunnen niinkuin tunsin aina. Olet vieläkin
uskomattoman tärkeä. Olin silloin vasta lapsi. Mutta
tiesin kenet muistaa ja kenet unohtaa. Sinut olen
nämä kaikki vuodet muistanut ja tulen aina muistamaan.

Montako kertaa, sinä sanoit, että minussa on vikaa,
etten tällaisena kelpaa? Et kertaakaan. Kerroit minulle
aina, että olen nätti ja silitit tukkaa. Halasit, hymyilit,
otit syliin ja vastasit lapsen rakkauteen, niinkuin
lapsi. Pyyteettömästi ja aidosti. Vasta nyt heräsin, tai
uskalsin näihin ajatuksiin herätä. Että olet aina ollut niin
tärkeä. Vuodet ilman sinua olivat vaiherikkaat. Mutta
eivät koskaan niin onnellisia. Kiitos, että tulit takaisin.
Olet tärkeä. Vieläkin.

Ääri rajoilla, taas kerran.

Taas mä löydän itseni tästä itkemästä ja miettimästä, missä kohtaa menikään vikaan?
Sisällä velloo pelko ja ahdistus siitä, että taas käy, niinkuin aina. Taas niin on käynyt. En mä tästä hengissä selviä kuitenkaan. Mutta oishan se ihan kiva, että sais joskus vähän taukoakin, hengittää.
Mä oon taas nähnyt ihan sairaita unia, enkä erota milloin ne on unia ja milloin totta...se on pelottavaa. Onneks mulla on tärkeä...se ymmärtää mua. Se kai tietää miltä musta tuntuu. Se kai välittää musta oikeesti. Näin sitä taas yks päivä, sillä oli syntymäpäivä. Olin tehnyt sille lahjakassin ja lauloinkin. Ja se tykkäs...Sen kanssa kaikki on niin helppoa, mitään ei tarvii salata, esittää eikä selitellä...Se ymmärtää mua niin hyvin. Ja se on seissyt mun vierellä nää kaikki vaikeimmat vuodet. Se on tehnyt asioita joita ei voi olettaa keneltäkään, joita ei voi vaatia eikä odottaa. Ja kaiken se on tehnyt sydämestään. Miten sä kiität sellasta ihmistä mitenkään, millään tavalla joka kattaa kaiken sen mitä se on mun hyväks tehny? Ei kai sitä tarpeeks ikinä voi kiittää.
Otsikko nyt joka tapauksessa oli, että äärirajoilla ollaan taas kerran. Ja niin kyllä ollaan. Tuntuu, että pää hajoo, eikä oikeesti vaan enää pysty jaksaa tätä kaikkea. Ahistus valtaa vaan koko kehon...nyt oon onneksi saanut lääkkeen, joka siihen auttaa, vihdoin. Mut ei se mun oloa vie kuitenkaan pois...Tää on niin puuduttavaa. Lupasin tänään, että en tee itselleni mitään...huoh...tyhmä lupaus. Äh, tuntuu, etten mä mitään pysty kirjottaan, pää on niin turta ja tukossa. antaa olla.

Iloinen kuolema...

Liian usein mieleen tulee, mitä jos sitä vaan lähtis menee? Monesti sitä jo suunnittelee.
Mä nautin siitä, että saan olla yksin, että muhun ei katsota. Mä nautin siitä ajatuksesta, että
se mitä itsestäni ja elämästäni ajattelen, on oikein ja niin sen kuuluu mennä. Mun elämässä on ollut paljon mäkiä. Ja mua alkaa väsyttää, niiden edestakainen ravaaminen. Mä en ole nyt ollut onnellinen moneen vuoteen, sitten lapsuuteni. Musta olis ihanaa, vaan nukkua pois. Nätisti ja hiljaa, niin ettei kukaan huomaa. Pääsis tästä puristavasta tunteesta pois. Kun mikään ei onnistu ja kaikki on mun vikani. Ja ainoa paikka missä joku jotain ymmärtää, on lääkäri, tosin sieläkin hirveen usein, ne vaan leikkii, että ymmärtää, eivätkä kuitenkaan ymmärrä. Kukaan ei ymmärrä, kuinka mun elämä on kaikkien lakien vastaista, kuinka jopa hengittäminen voi olla raskasta. Saatika se, että suunnitelmat joilla olet ajatellut pysyväs seuraavan lukuvuoden hengissä, kaatuvat. Mitäs sitten tehdään?

Vois ihan vaan oikeesti laittaa hanskat tiskiin. Missään ei oo järkeä, mitään en tunne, mitään en kuule. Tuskin ees haluan. Mulla on yksi tavoite. Jos mulla on joku tavoite, mä pysyn siinä ja toteutan sen. Mun tavoite on päästä tästä tuskasta. Se riittää. Mä voin vielä sinnitellä pitkäänki, mutta ketä se hyödyttää? EI KETÄÄN.  Tää on taas näitä iltoja, kun ei vaan jaksa. Kun on kädet ihan puhki, siitä, että on yrittänyt saada lattiaa pesemällä vessassa, edes jotakin tyydystystä siitä, että on olemassa ja kykenee tekemään vielä omin neuvoin asioita. Mutta sitten loppuu puhti ja into, kun huomaatkin, että oho, se onkin tänään jo viides kerta kun mä täällä jynssäilen yksinäni, vaikka voisin olla ulkona. Tai oho, se onkin jo kymmenen toi kello, turha mun on enää vaatteita päivävaatteiks vaihtaa tai nousta sängystä kun on jo ilta. Ja sitten, kun sitä saa ahterinsa raahattua johonkin, tulee negatiivista palautetta, siitä kuinka taaskaan ei oo tehnyt jotain, ei oo hyvä siinä eikä tuossa tai pitäisi ehkä olla pirteämpi. Sitten mä kysyn, ketä varten? Ja ihminen jolta kysyn, vastaa, no itseäs. :DD VITTU MITÄ PASKAA oikeesti. Jos se kerta häiritsee niin paljon, että siitä pitää oikein suullisesti ilmaista, kun en jaksa mitään, enkä kehoituksesta huolimatta jaksa, ni ketäs varten mä sit sitten teen?? No en ainakaan itteäni. Jos mä en saa siitä mitään irti, ni mä en tee. Eihän siinä ole järkeä.

Menetyksiä.

Aamu...Väsyttää. En taaskaan nukkunut, kuin ehkä muutaman tunnin oikeasti.
Sitten mut herättää se, että face oli jäänyt yöksi taas päälle. Niinkuin aina,
jos mä olen ottanut unilääkkeen ennen aikojaan.

Sitten alkaa mieleeni muistua eilinen. Pikkuhiljaa, sumuisesta mielestä se jostan selkiytyy.
Istuin eilen tärkeän kanssa kahvilla, monta tuntia. Sellaista tapahtuu vain noin kerran dynastiassa,
vaik emme ees siellä enää elä. Muistan, kun odotin autoa hakevaksi. Yritin olla skarppina, että
en myöhästyisi, yritin pitää itseni koossa. Siitä oli niin kauan, kun olin lähtenyt autolla ja kävellen
yhtään mihinkään. Siitä oli niin kauan, kun olin lähtenyt tärkeän kanssa yhtään mihinkään.
Portilta autolle sujui, melkein ongelmitta, pelkäsin nolaavani itseni. Jalat tuntuivat kipeiltä ja raskailta.  Autossa, oli hiljaista. Mutta sitä hiljaisuutta olisi voinut kuunnella monta tuntia. Se oli oikeasti mukavaa hiljaisuutta. Kun olimme willan parkkihallissa, meinasin saada slaagin. Mun pitäisi jaksaa autolta hissille ja hissiltä vielä monta metriä kulmikseen. Se tuntui mahdottomalta. Silti pidin kaiken sisälläni, aivan kuin mikää ei olisi vialla. Ja onnistuin. Sitäkään, ei nykyään tapahdu mitenkään liian usein. Pääsin istumaan. Huokaisin helpotuksesta, sydän takoi rinnassa varmaan ainakin 3000 kertaa minuuttiin. Minua itketti. Katselin, kun ihmiset ajoivat pyörillään ohi ja odotin.

Meillä oli ihan oikeasti, hauskaa. Minä olin taas hetken ihminen. Tärkeän kanssa voi puhua mistä vaan. Siitä on tullut mulle isosisko. Mut sitten se yhtäkkiä sanoo kasvot peruslukemilla, että silläkin on jotain mitä sen pitäisi kertoa. Mä arvasin, että jotain, mikä vaikuttaa muhun. Se sanoi, että lopettaa työt ja lähtee opiskelemaan...Sanoi olevansa väsynyt. En sanonut ääneen, mutta päässäni alkoi heti huutaa ääni : minun syy, minun syy....En mä jaksaisi enään uudelle ihmiselle kaikkea selittää. Mäkin lopetan. 

Sitten, pian sen jälkeen se ajoi mut kotiin. Kerroin sille mitä siitä ajattelen. Ja sain kuulla olevani tärkeä. Nousin autosta, harpoin yläkertaan ja itkin. Itkin paljon. Vaikka meillä oli kivaa. Silti mä vain itkin. Otin lääkkeen ja jatkoin itkemistä. Sain joskus neljän aikaan unenpäästä kiinni. Ja heräilin jatkuvasti. Mä en vain ymmärrä, miksi. Viime viikolla sain kuulla menetyksestä, jonka tulen kohtaamaan ja nyt tämä. Musta tuntuu, että kaikki viedään pois. Taas.

Mistä tietää, onko vai eikö?

Mistä tietää, oikein vai väärin teinkö?

Minä en tiedä. Enkä ehkä haluakkaan.

Haluan vain nukkua, tuntea tuulen tuoksuja.

Kuulla miten meri kohisee, mukanaan viestin

kaukaa tuo. Ehkä jossain on joku, jolle voin 

kaiken antaa, ehkä jossain on joku, joka

minua voi kantaa. Olen surullinen. Ei muuta.

Haluan vaipua yksin, yksin johonkin pimeään.

Päätin aloittaa blokkaamisen, koska elämässäni näin loman aikana, ei ole muutakaan sisältöä.
Päätin, että jotain ryhtiä on saatava. Jotakin tavoitteita.
Olen 17 vuotias tyttö. Enkä ole normaali. Käsite normaali, tarkoittaa tässä  yhteydessä elämän haluista, muiden odotukset täyttävää, kaunista, tavallista ihmistä. Minä, en ole noista mitään. Olen pettymys yhteiskunnalle, pettymys, koko elämälle.

Minä en ole kenellekkään se. Olen kaikille vain joku. Ja jos elämässäni on minulle ihminen joka onnistuu rikkomaan kuoreni ja saamaan aseman, jossa minä olen täysin haavoittuva, ensin käy niin, että minä luotan. Sen jälkeen, minut rikotaan, aivan kuten rikotaan juuri rakennettu hiekkakakku lasten hiekkalaatikolla, kerrostalon nuhjuisessa pihassa, joka ei edes ole kummoinen paikka rakentaa sellaista hienoa, aikaa vaatinutta kakkua. Minut rikotaan kuin tuo kakku. Ja se toistuu, toistumistaan. Nyt olen tullut siihen pisteeseen, ettei se voi enään toistua. Ainoa keino, lopettaa rikkomisen kierre, on lopettaa rakentaminen. Kerrostalo kuvaa tässä kohtaa, minun elämääni. Miksi rakentaisin itseäni elämässäni, koska elämäni on pettymys, ei vaan minä olen pettymys jo valmiiksi elämälle. Turha minun on itseäni yrittää rakentaa elämäni rumaan pihaan, minut vain aina käydään potkimassa kumoon, rikkomassa.

Olisiko liikaa?

Minä en ole paljonkaan elämässä pyytänyt. Olisiko liikaa, saada joku ihminen rinnalle, jonka tietäisi siinä aina pysyvän? Olisiko liikaa, pyytää, että sekin ainoa asia jonka yritin pitää pitkään kasassa, pääni, olisi pysynyt kasassa, kun mikään muu ei enään pysynyt?  Kysymyksiini on vastaus. Kyllä, se on aivan liikaa. Minä olen syntynyt sairaaksi. Pitäisikö sen kanssa oppia elämään? Mielestäni, sen kanssa ei tarvitse oppia elämään, sen kanssa pitää oppia pärjäämään. Mutta minä en opi. Synnyin sairaana. Heikkona. Ihmisenä, joka on turha yhteiskunnalle, ihmisenä, joka ei ole mitään kellekkään.
Ehkä se lähtee siitä, että minä en ole itselleni yhtään mitään muuta, kuin taakka. Olen itseni omaishoitaja, minulla ei ole muuta. Olen itselleni koko päivätyö.


Joskus minä vain itken. Istun hiljaa ja itken.  Itken väsymystäni. Tätä kaikkea. Haavoja käsissä.  Itken usein. En vain aina muista sitä. Pääni hajosi, kun menin ensimmäiselle luokalle kouluun. Tarha aikaan asti muistan vain iloisen lapsen jonka asiat olivat hyvin. Koulu kun alkoi, kaikki muuttui. Minusta tuli poikkeava. Tein selittämättömiä asioita, valehtelin, unohtelin ja kaikkea muuta. Minä en ole sellainen, sanoin monesti äidille ja opettajille. Ja sain vain huudot. Itkin vain, monta tuntia aina öisin miettien, miten selviän seuraavasta päivästä.  Samaa jatkui ja minua alettiin 2 luokalla kiusaamaan. Valehteluni paheni ja lisääntyi, niinkuin myös läksyjen huolehtiminen, se jäi kokonaan.


Samaa rataa jatkui viime jouluun, kunnes sain ensimmäisen poissa olo kohtauksen. Kyllä minulla paniikkia ja masennusta oli ollut, paljon nukkumis vaikeuksia. Mutta nyt kaikki räjähti käsiin. Ensimmäisen kohtauksen sain muistaakseni jotenkin poissa kotoa....en muista. Kotona kun sain kohtauksen, äitini näki sen. Seuraavan kerran heräsin sairaalassa, hillittömästi itkien. Epäiltiin epilepsiaa. Tutkimukset tehtiin, mitään ei löytynyt. Menin psykiatrille.


Psykiatri kysyi : Onko sulla ollut selittämätöntä unohtelua, käytöstä joka ei tunnu omalta, muisti katkoja tai muuta?.....Mulla oli ollut kaikki edellä mainitut oireet jo monta vuotta. Lääkäri ties heti mikä on. Olin psyykkisesti vaikeasti häiriintynyt. Ensin sain monet lääkkeet, joiden oli tarkoitus poistaa kaikki harhat ja kohtaukset. Kyllähän ne poisti, kun nukuin vuorokaudesta 20 tuntia. Lopetin lääkkeiden päivittäisen käytön, aloin käyttää vain tarpeen vaatiessa. Ei sekään tunnu hyvälle. Kohtauksia ja unohtelua, muistikatkoksia ja ääniä...joka päivä. Mutta mitä muutakaan voin, jos haluan pitää edes niistä pienistä hyvistä hetkistä kiinni, joita on jos, en ole lääkkeiden turruttama? En tiedä. Alkaa tuntu siltä, ettei oikeasti enään kiinnosta.