Iloinen kuolema...

Liian usein mieleen tulee, mitä jos sitä vaan lähtis menee? Monesti sitä jo suunnittelee.
Mä nautin siitä, että saan olla yksin, että muhun ei katsota. Mä nautin siitä ajatuksesta, että
se mitä itsestäni ja elämästäni ajattelen, on oikein ja niin sen kuuluu mennä. Mun elämässä on ollut paljon mäkiä. Ja mua alkaa väsyttää, niiden edestakainen ravaaminen. Mä en ole nyt ollut onnellinen moneen vuoteen, sitten lapsuuteni. Musta olis ihanaa, vaan nukkua pois. Nätisti ja hiljaa, niin ettei kukaan huomaa. Pääsis tästä puristavasta tunteesta pois. Kun mikään ei onnistu ja kaikki on mun vikani. Ja ainoa paikka missä joku jotain ymmärtää, on lääkäri, tosin sieläkin hirveen usein, ne vaan leikkii, että ymmärtää, eivätkä kuitenkaan ymmärrä. Kukaan ei ymmärrä, kuinka mun elämä on kaikkien lakien vastaista, kuinka jopa hengittäminen voi olla raskasta. Saatika se, että suunnitelmat joilla olet ajatellut pysyväs seuraavan lukuvuoden hengissä, kaatuvat. Mitäs sitten tehdään?

Vois ihan vaan oikeesti laittaa hanskat tiskiin. Missään ei oo järkeä, mitään en tunne, mitään en kuule. Tuskin ees haluan. Mulla on yksi tavoite. Jos mulla on joku tavoite, mä pysyn siinä ja toteutan sen. Mun tavoite on päästä tästä tuskasta. Se riittää. Mä voin vielä sinnitellä pitkäänki, mutta ketä se hyödyttää? EI KETÄÄN.  Tää on taas näitä iltoja, kun ei vaan jaksa. Kun on kädet ihan puhki, siitä, että on yrittänyt saada lattiaa pesemällä vessassa, edes jotakin tyydystystä siitä, että on olemassa ja kykenee tekemään vielä omin neuvoin asioita. Mutta sitten loppuu puhti ja into, kun huomaatkin, että oho, se onkin tänään jo viides kerta kun mä täällä jynssäilen yksinäni, vaikka voisin olla ulkona. Tai oho, se onkin jo kymmenen toi kello, turha mun on enää vaatteita päivävaatteiks vaihtaa tai nousta sängystä kun on jo ilta. Ja sitten, kun sitä saa ahterinsa raahattua johonkin, tulee negatiivista palautetta, siitä kuinka taaskaan ei oo tehnyt jotain, ei oo hyvä siinä eikä tuossa tai pitäisi ehkä olla pirteämpi. Sitten mä kysyn, ketä varten? Ja ihminen jolta kysyn, vastaa, no itseäs. :DD VITTU MITÄ PASKAA oikeesti. Jos se kerta häiritsee niin paljon, että siitä pitää oikein suullisesti ilmaista, kun en jaksa mitään, enkä kehoituksesta huolimatta jaksa, ni ketäs varten mä sit sitten teen?? No en ainakaan itteäni. Jos mä en saa siitä mitään irti, ni mä en tee. Eihän siinä ole järkeä.