Ääri rajoilla, taas kerran.

Taas mä löydän itseni tästä itkemästä ja miettimästä, missä kohtaa menikään vikaan?
Sisällä velloo pelko ja ahdistus siitä, että taas käy, niinkuin aina. Taas niin on käynyt. En mä tästä hengissä selviä kuitenkaan. Mutta oishan se ihan kiva, että sais joskus vähän taukoakin, hengittää.
Mä oon taas nähnyt ihan sairaita unia, enkä erota milloin ne on unia ja milloin totta...se on pelottavaa. Onneks mulla on tärkeä...se ymmärtää mua. Se kai tietää miltä musta tuntuu. Se kai välittää musta oikeesti. Näin sitä taas yks päivä, sillä oli syntymäpäivä. Olin tehnyt sille lahjakassin ja lauloinkin. Ja se tykkäs...Sen kanssa kaikki on niin helppoa, mitään ei tarvii salata, esittää eikä selitellä...Se ymmärtää mua niin hyvin. Ja se on seissyt mun vierellä nää kaikki vaikeimmat vuodet. Se on tehnyt asioita joita ei voi olettaa keneltäkään, joita ei voi vaatia eikä odottaa. Ja kaiken se on tehnyt sydämestään. Miten sä kiität sellasta ihmistä mitenkään, millään tavalla joka kattaa kaiken sen mitä se on mun hyväks tehny? Ei kai sitä tarpeeks ikinä voi kiittää.
Otsikko nyt joka tapauksessa oli, että äärirajoilla ollaan taas kerran. Ja niin kyllä ollaan. Tuntuu, että pää hajoo, eikä oikeesti vaan enää pysty jaksaa tätä kaikkea. Ahistus valtaa vaan koko kehon...nyt oon onneksi saanut lääkkeen, joka siihen auttaa, vihdoin. Mut ei se mun oloa vie kuitenkaan pois...Tää on niin puuduttavaa. Lupasin tänään, että en tee itselleni mitään...huoh...tyhmä lupaus. Äh, tuntuu, etten mä mitään pysty kirjottaan, pää on niin turta ja tukossa. antaa olla.