Rianalle.

Mä muistoissani palaan, aina kun mua pelottaa
siihen hetkeen ihanaan, ilon tunteeseen tulvivaan.
Sinä olit sankarini. Ja olet edelleen, sinä tulit takaisin,
juuri parahiksi, sillä kuolemaa teen. Sinä tiedät minusta
vain sen, mitä tarvitsee. Sinä et tiedä yhtään enempää,
et tiedä sitä tuskaa, etkä sitä ahdistusta joka minusta
tämän ihmisen teki. Sinä tiedät, kuka minä oikeasti
olen. Sinä pidit ja pidät minusta vieläkin, juuri
sellaisena, kuin minä olen aina ollut.

Kaikille muille olen joku muu. Sinulle olen
niin minä, kuin vain olla voin. Sinä tunnet
minut jo sieltä, mistä en edes itse vielä
mitään muista. Sinä näet minussa sen
valon, joka on karissut matkalla minusta.
Sinä näet sen vieläkin. Koska et tiedä muuta.
Mutta ei sinun tarvitsekkaan. Koska tiedät,
kuka ja mitä minä olen, oikeasti. Muullahan
ei ole väliä. Muut ihmiset, ovat tehneet sinun
jälkeesi minusta tällaisen. Toivoisin, että sinä
voisit korjata sen. On uskomatonta, miten vuodet
vierii. Silti tunnen niinkuin tunsin aina. Olet vieläkin
uskomattoman tärkeä. Olin silloin vasta lapsi. Mutta
tiesin kenet muistaa ja kenet unohtaa. Sinut olen
nämä kaikki vuodet muistanut ja tulen aina muistamaan.

Montako kertaa, sinä sanoit, että minussa on vikaa,
etten tällaisena kelpaa? Et kertaakaan. Kerroit minulle
aina, että olen nätti ja silitit tukkaa. Halasit, hymyilit,
otit syliin ja vastasit lapsen rakkauteen, niinkuin
lapsi. Pyyteettömästi ja aidosti. Vasta nyt heräsin, tai
uskalsin näihin ajatuksiin herätä. Että olet aina ollut niin
tärkeä. Vuodet ilman sinua olivat vaiherikkaat. Mutta
eivät koskaan niin onnellisia. Kiitos, että tulit takaisin.
Olet tärkeä. Vieläkin.