Virheitä, joista ei taida koskaan oppia ja epätietoisuuden sairas kidutus.

Tää epätietoisuus tappaa mut. Vastais edes jotain...edes, ettei kiinnosta. Jotain. Hirveintä on pelätä mokanneensa kun tietää tehneensä virheen, johon moni suhde on aikaisemmin kaatunut...Ja vielä hirveämpää on odottaa sitä, onko mokannut ja jos on, kuinka pahasti. Olisiko tämäkin vain taas yksi lukemattomista, joka lähtisi pois? Ei voi tietää. Pitää odottaa. Vaikka kaikki sanoo, että mitä syytä sillä olis. Ni olishan sillä paljonkin. Jos sillä on yhtään järkeä päässä, se vaihtaa nyt sen s.postin ja numeron ja katoaa. Koska mä olen hirviö. Ja se on nyt paljastunut. Mua vaan repii se tosi asia, että ilman sitä, mä en pärjää. Mä en kestä, jos se nyt katoaa taas toisen ja viimeisen kerran, mun elämästä. Siitä, minkä olin just saanut takaisin, aivan kun oisin syntynyt uudestaan. Lähdöllään, se vois hyvin tappaa mut. Mut se kai tietää, miten merkityksellinen sen olemassaolo on mulle. Ja jos sillä on sydäntä, se tuskin ainakaan tosta noin vaan lähtee lätkimään. Mutta jos sillä on järkeä, se lähtee. Niin minä tekisin. Jos se jää, se antaa mulle mahdollisuuden, yrittää uudestaan ja olla pilaamatta koko juttua. Ja se tarkottais hyvin nopeesti sitä, että se uskoo ja luottaa siihen hyvään mikä mussa on. Jos se lähtee lätkimään, mä ymmärrän. Koska sillä on ollut jo elämän aikana liikaa paskan puhujia, eikä se jaksa enää yhtään uutta, ja voi olla, ettei vaan halua, tällaista paskaa epäonnistujaa sen elämään. Mutta mä vannon. Jos se antaa mahdollisuuden, mä tartun siihen enkä hukkaa sitä, en varmasti. Pidän siitä kiinni kynsin ja hampain. En mä usko, että se hylkäis. Tai edes pelästyis tai suuttuis...Ne sen silmät ja se koko olemus, siinä kuvassa jota olen joka päivä näkemisen jälkeen katsellut...Ne hehkuu sellasta valoa, vahvuutta, luottamusta ja rakkautta, ettei se vois sellasta ikinä tehdä...Vaikka sillä ois oikeus, täys oikeus, koska se on mulle niin hyvä ja niin kiltti. Ei sen tarvitsis katsella mun naamaa sen elämässä yhtään, jos se ei haluais. Se vois sanoa, että hyppää kaivoon ja mä hyppäisin. Ihan varmasti. Siinä mielessä mulla on tosi haavoittuvainen olo. Koska sen sanat, voi ratkaista mun elämisen...Sen sanat ratkaisee sen, uskallanko ikinä enää antaa itselleni mahdollisuutta tutustua kehenkään ihmiseen, vai eristäydynkö loppuelämäkseni. Jos mä olen tämän onnistunu pilaamaan, tämän mikä pelasti mun hengen, mulla ei oo mitään oikeutta enää hengittää. Tää epätietoisuus ja ajattelun määrä tappaa mut oikeesti ihan kohta. Mielessä pyörii vaan kysymykset, teinkö väärin, jos tein, kuinka pahasti, onko tää nyt tämän hyvän suhteen loppu, mitä siitä seuraa, miten tää oikeesti voi koskaan päättyä hyvin, eihän mikään mun elämässä pääty hyvin. Ei o tähänkään asti päättynyt. Mut mä en ymmärrä. Miten mä onnistun pilaamaan aina IHAN KAIKEN? sitä mä en tajua, miten se voi olla oikeesti mahdollista, että kaikki ihmissuhteet loppuu mun vainoharhaisuuden takia?????? No, tää ei ainakaan oo vielä loppu. Odotan ja odotan. Kohta se kumminkin selviää, onko tää loppu vai ei. Jos on, mä en voi elää.