On niin omituista, kun ei enää tule sitä oloa, että tahtoisin luovuttaa...Mutta silti, ahdistus ja itku puskee vieläkin jostain, vaikka mulla on kaikki paremmin, kun koskaan...Silti mä epäilen, taas mä epäilen, riitänkö sittenkään enää, kun siitä on niin kauan? Vaikka aika selvää se on kai ollut, että olen enemmän kuin riittävä. Hänelle. Mutta en muille. Miksi hänestä on aikoinaan tullut niin tärkeä, jos olen riittänyt kaikille muille? En löydä syytä. Jotakin vikaa siinä suhteessa, jonka toisen osapuolen hän mulle korvasi myöhemmin, on ollut. No onhan siinä. Toinen osapuoli on alkoholisti. Mut ei kai sekään kaikkea selitä? Ehkä mulla on vasta nyt voimavaroja käsitellä tätä asiaa. Onhan se iso. Lapsuudessa, ensin hylätyksi tulemisen tunne, kenties ja kyllä, myös ihan aiheellinen. Ja sitten se ihminen, joka sitä paikkasi, hänen lähtönsä ja paluunsa. Onhan se iso asia. Ehkä mä oon vaan ahdistunut siitä sitten...Että miks en kelvannut sille, jolle kaikki muut lapset kelpasivat, mun ikäisenä? Tai mistä minä tiiän, että kaikki muut. Mutta minä en ainakaan kelvannut. Johtuiko sitten siitä, että olin viallinen. Varmaan. Enkä kelpaa edelleenkään. Miks mä edes mietin tätä, kun nyt on taas joku jolle kelpaan? Kun en mä sille voi mitään, että tällaseksi olen syntynyt. Ja olinhan ja oon edelleen, tosi iloinen, että sain sen takaisin, jolle kelpaan. Mutta silti...miksi mä en kelvannut sille jolle mun ois kaiken järjen mukaan pitänyt kelvata. En tiedä. Ja voi olla että parempi antaa vaan olla. En kelvannut, ni en kelvannut ja piste. Ja oon mä kuitenkin, ihan hemmetin onnekas elämässäni, kun mulla on sellainen ihminen kuitenkin, jolle kelpaan. Ja ennen kaikkea, jonka seurassa musta tuntuu, että kelpaan ja tulen ymmärretyksi ja kuulluksi.
Onneks mulla on pvm jota kohti elää...Empä tiedä muuten, miten helvetissä mun pää kestäs tän kaiken. Ehkä mä olen ja olenkin, sairas. Ei se mihinkään katoa, vaikka menis hyvinkin. Pelkään, että joku päivä, tyhmyyksissäni, sairaudessani, joku minussa tekee jotain, todella todella tyhmää. Niin on käynyt ennenkin. Juuri siitä syystä, että voin hyvin. Koska minulla ei saisi olla hyviä asioita. Pitäisi olla kova kuri, enkä saisi nauttia. Nyt olen tehnyt sitä taas....Ja tuntuu, vaikka järki sanoo mitä, että mulla on oikeus jne...Ni ei mun mielessä se asia niin mene. Nyt taas tulee ne ajatukset, että tästä täytyy seurata rangaistus. Ettei tämä voi tapahtua ilman jotakin rangaistusta. En tiesä, mistä se kumpuaa...Mutta olen huomannut, että taas ne äänet huutaa sitä kilpaa, että nyt on jo tarpeeksi tullut taas nautittua. Ehkä minulla on voimaa, taistella niiitä vastaan. Tai sitten ei. JOs ei, ainakin mulla on muisto nyt siitä hyvästä...Toivon vain, ettei tämä ihminen, jolta olen hyvän saanut, hylkäisi minua...hyvin usein, alitajuisesti työnnän ihmisiä pois, kun äänet alkaa taas huutamaan että en saa nauttia mistään. ...siinä on aina vaara, että mua ei ymmärretä ja mut hylätään, otetaan se torjumisena. toivottavasti hän ymmärtäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti