Minä seuraan hyvää. Tahdon olla kuin hän.

Minä olen ollut kaikki nämä vuodet hukassa...melkein 14 vuotta, valui itseni osalta hukkaan.
Kadotin kokonaan itseni ja sen mitä olen ja miksi olen. Mutta nyt, olen taas löytänyt sen, aivan
kuin minusta puolet olisi tullut vuosien jälkeen takaisin. Minulla oli lapsuudessa esikuva, josta
olen tänne jo kirjoitellutkin hiukan. Hän jonka vasta löysin takaisin elämääni, oli lapsuuden esikuvani. Positiivinen, idealisti, rakkautta levittävä kaikille hyvää haluava ihminen. Sellaiseksi
minä aina lapsena halusin tulla. Hyvän lähetiksi. Mutta sitten hän katosi, minä katosin kai siinä
samalla...ei ollut enää sitä hyvän lähettiä, jolta olisin ottanut mallia. Pitkään, tähän päivään saakka, minä häntä aina mietin...Mitä hän tekisi missäkin tilanteessa, noudatin kuvaa, minkä
olin hänestä saanut...Yritin aina olla kaikille hyvä...Elämä ei kuitenkaan mennyt, niinkuin olisin toivonut, minusta ei tullut sitä ihmistä, joksi halusin. Olinhan hukannut itsestäni puolet. Minusta tuli ruma, lihava, negatiivinen ja masentunut ihminen, eristäytynyt....Kaikki hyvä pyyhkiytyi mielestäni pois...Koko se ihminen, kaikki ne hetket hänen kanssaan, kaikki hyvä, mitä olin saanut, pyyhkiytyi pois, ahdistuksen mukana. Nyt se on tullut takaisin, se ihminen..Ja vaikka hän tuli takaisin, en olisi uskonut, että myös minä tulen samalla takaisin. En uskonut sen olevan niin selvää. Miten joku voi vaikuttaa vaan olemassa olollaan minuun niin paljon. Mutta sain itseni takaisin. Sain roolimallini takaisin. Ja uskon siihen, että jonain päivänä minusta voi vielä tulla jotakin, miksi olen aina halunnut. Hyvän lähetti. Nyt muistan taas, kaiken hyvän, mitä minulla on ollut, paremmin kuin koskaan. Hän oli ihminen, joka kohteli minua ihmisenä...Ja kohtelee. Hän näkee minut ihmisenä, kaiken tämän alta, mikä on vuosien mukana tullut niskaani. Siitä tunteesta, että minua ymmärretään ihmisenä, on 14 vuotta aikaa...Siitä tunteesta, että minä olen kaiken sen hyvän arvoinen, on 14 vuotta aikaa...Ilon ja onnen sanotaan lähtevän itsestä. Minä voin siihen todeta, että ei se ole todellakaan aina itsestä kiinni. Mutta loppujen lopuksi, minusta se silti lähtee. Minä tulin takaisin tähän mailmaan, sumu verhon takaa. Minä opin, että läheskään kaikki, mitä olin luullut olevan minun vikani, ei ollutkaan. Minä opin, että minua on kohdeltu huonosti, pitkään ja siksi olen tällaiseksi tullut, mikä nyt olen. Mikään osa siitä, ei ollutkaan mun vika, vaikka niin luulin. Opin antamaan itselleni anteeksi kaiken. Se oli ensimmäinen askel. Sitten opin muistamaan hyvät asiat. Opin muistamaan, mitä minulla on ollut ennen sitä kaikkea pahaa jota kesti vuosia, ja joka vei päästäni kaiken tilan. Sen kautta muistin taas hänet. Hyvän. Ja nyt, kaiken tämän seurauksena, olemme jälleen yhdessä. Minä olen saanut taas elämäni takaisin.