Hän joka muutti elämäni.

Minä olen tehnyt töitä, paljon töitä sen eteen, että olen vielä tässä. Onneksi olen. Enkä aijo enää kertaakaan miettiä, että luovuttaisin. Ei ole mitään syytä luovuttaa jos selviämisen palkinto on näin suuri. Olen yli kymmenen vuotta, 17 vuotisesta elämästäni kärsinyt. Vellonut ahdistuksen meressä, syrjittynä, inhottuna ja vetämällä rooleja, selvisin kaikesta...ja sen avulla, että muistin, sen hyvän ihmisen, joka päivä, joka oli mun lapsuuden sankari. Hän ja perhe, minä itse ja pari muuta ystävää ovat tämän tehneet mahdollisesksi, vaikka suoraan sanottuna, en olisi tätä ikinä uskonut. Oli mulla kuitenkin, jos vaikka viime vuotta muistelee, niin ihan helvetin hankalaa. Ja oli hilkulla, että selvisin siitä hengissä. Kaikki se työ, tuntui turhalta, koska mikään ei muuttunut. Aina tuli vaan lisää paskaa. Koskaan ei tullut palkkaa työstä, jonka tein pysyäkseni hengissä, seuraavaa vastoinkäymistä varten. Viime keväänä ja talvella, mulla hajos pää ja ajattelin, että nyt ei ole enää syytä jatkaa. Mikään ei muutu, miksi kukaan haluaisi elää elämää, jossa tulee vaikeuksia liukuhihnalta ja koskaan ei mikään helpotu? Ei varmasti kukaan, olisi halunnut elää sitä osaa mun elämästä. Ei kukaan. Ja en halunnut minäkään. Silloin joulun alla, mä kuitenkin elätin toivoa siitä, että vois mennä paremmin, koska huonommin ei voi vaan enää mennä. Niin se sit vaan lähti menee, pikkuhiljaa jo ihan hyvin. Kunnes tuli kevät. Ja mä olin taas hajalla, makasin sairaalassa ja mietin kysymystä, miksi? Miks mä olen taas tässä tilanteessa. Mun voimat loppu ja hain apua. Pääsin osastolle viikoksi ja selvisin sen jälkeen, koko kesän, tosin, mietin että jos ei vihdoin syksyllä ala homma toimimaan, mä teen itsemurhan, oikeasti. Olin jo miettinyt, miten, missä ja milloin...Eikä ongelmat vaan loppuneet. Mulle haettiin terapiaa, uudestaan alkavaksi, mut ei sitä kela myöntäny, kun ei terapeutilla ollu jotakin kela kelpoisuutta. Sitte mä päätin, että tämä oli tässä. Nyt riittää. Pistin pillit pussiin ja haudoin synkkiä ajatuksia. No, sitten 17.9 mulle tuli fiilis, että nyt ois aika..ja rupesin miettimään kaikkia menneitä, kävin elämääni läpi...ja muistin ihmisen. Sen ihmisen, jonka osa-ansiota tää on, että nyt olen tässä. Hän oli äidin lisäksi, ensimmäinen, jolle olin hyvä itsenäni ja hän oli mulle ensimmäinen, josta tuli iso osa mun sydäntä. Hän oli turva ja vähän niinkuin isosisko. Hän piti musta huolta...sitä mä siinä sitten aikani mietin...olen monena hetkenä häntä elämässäni miettinyt aikasemminkin, mutta nyt se jotenkin tuli pinnalle, ratkaisun hetkillä. Jos mä jotain päätän, en luovu yleensä päätöksestäni. Mä päätin etsiä sen. Etsin sen nimen ja numeron netistä, laitoin viestiä ja sain takaisin viestin, ilahtuneen sellaisen. Sitten mä mietin päässäni, että ei herranjumala, siitä on 14 vuotta aikaa, kun oon tän ihmisen kanssa ollu missään tekemisissä ja nyt meinaan tappaa itseni, vaik en ole edes vielä yrittänyt tavata sitä kaikkien vuosien jälkeen. ¨Mä päätin perua pahat aikeeni, vaihdoimme s.postit ja laitoimme viestejä ja sovimme lopulta jo perjantaiksi tapaamisen. Mä ajattelin, että tällä on pakko olla joku tarkoitus, ei tällaista tapahdu ihan kelle vaan. Mä odottelin sovitulla paikalla...ja sieltä se tuli. Yhtä kauniina ja hehkuvana, kun silloinkin. Siinä hetkessä, musta tuntu, kun oisin nähnyt sen viimeksi eilen. Tämä asia ja ihminen, sai mut uskomaan itseeni taas ja ymmärtämään, ettei koskaan pidä lyödä hanskoja tiskiin. ei koskaan. Jotain erityistä on tulossa kuitenkin. Minä olen onnellinen, oikeasti, ensimmäisen kerran, 14 vuoteen. Ei sitä voi sellaiselle selittää joka ei ole kokenut...jos side on vahva, se kestää kymmeniä vuosia. Eikä sitä jälleen näkemisen tunnetta korvaa mikään.