Menetyksiä.

Aamu...Väsyttää. En taaskaan nukkunut, kuin ehkä muutaman tunnin oikeasti.
Sitten mut herättää se, että face oli jäänyt yöksi taas päälle. Niinkuin aina,
jos mä olen ottanut unilääkkeen ennen aikojaan.

Sitten alkaa mieleeni muistua eilinen. Pikkuhiljaa, sumuisesta mielestä se jostan selkiytyy.
Istuin eilen tärkeän kanssa kahvilla, monta tuntia. Sellaista tapahtuu vain noin kerran dynastiassa,
vaik emme ees siellä enää elä. Muistan, kun odotin autoa hakevaksi. Yritin olla skarppina, että
en myöhästyisi, yritin pitää itseni koossa. Siitä oli niin kauan, kun olin lähtenyt autolla ja kävellen
yhtään mihinkään. Siitä oli niin kauan, kun olin lähtenyt tärkeän kanssa yhtään mihinkään.
Portilta autolle sujui, melkein ongelmitta, pelkäsin nolaavani itseni. Jalat tuntuivat kipeiltä ja raskailta.  Autossa, oli hiljaista. Mutta sitä hiljaisuutta olisi voinut kuunnella monta tuntia. Se oli oikeasti mukavaa hiljaisuutta. Kun olimme willan parkkihallissa, meinasin saada slaagin. Mun pitäisi jaksaa autolta hissille ja hissiltä vielä monta metriä kulmikseen. Se tuntui mahdottomalta. Silti pidin kaiken sisälläni, aivan kuin mikää ei olisi vialla. Ja onnistuin. Sitäkään, ei nykyään tapahdu mitenkään liian usein. Pääsin istumaan. Huokaisin helpotuksesta, sydän takoi rinnassa varmaan ainakin 3000 kertaa minuuttiin. Minua itketti. Katselin, kun ihmiset ajoivat pyörillään ohi ja odotin.

Meillä oli ihan oikeasti, hauskaa. Minä olin taas hetken ihminen. Tärkeän kanssa voi puhua mistä vaan. Siitä on tullut mulle isosisko. Mut sitten se yhtäkkiä sanoo kasvot peruslukemilla, että silläkin on jotain mitä sen pitäisi kertoa. Mä arvasin, että jotain, mikä vaikuttaa muhun. Se sanoi, että lopettaa työt ja lähtee opiskelemaan...Sanoi olevansa väsynyt. En sanonut ääneen, mutta päässäni alkoi heti huutaa ääni : minun syy, minun syy....En mä jaksaisi enään uudelle ihmiselle kaikkea selittää. Mäkin lopetan. 

Sitten, pian sen jälkeen se ajoi mut kotiin. Kerroin sille mitä siitä ajattelen. Ja sain kuulla olevani tärkeä. Nousin autosta, harpoin yläkertaan ja itkin. Itkin paljon. Vaikka meillä oli kivaa. Silti mä vain itkin. Otin lääkkeen ja jatkoin itkemistä. Sain joskus neljän aikaan unenpäästä kiinni. Ja heräilin jatkuvasti. Mä en vain ymmärrä, miksi. Viime viikolla sain kuulla menetyksestä, jonka tulen kohtaamaan ja nyt tämä. Musta tuntuu, että kaikki viedään pois. Taas.