Helpotus.

Elämä ei kaatunut. Syvällä jossain sisällä tiesin,että tää oli vaan taas näitä mun huonon jakson ajatuksen röpsähdyksiä, pelkotiloja ja muuta sellasta kivaa. Joissa ei missään ollu taas mitään realistista. No ainakin heräsin nyt taas itsekseni.

Virheitä, joista ei taida koskaan oppia ja epätietoisuuden sairas kidutus.

Tää epätietoisuus tappaa mut. Vastais edes jotain...edes, ettei kiinnosta. Jotain. Hirveintä on pelätä mokanneensa kun tietää tehneensä virheen, johon moni suhde on aikaisemmin kaatunut...Ja vielä hirveämpää on odottaa sitä, onko mokannut ja jos on, kuinka pahasti. Olisiko tämäkin vain taas yksi lukemattomista, joka lähtisi pois? Ei voi tietää. Pitää odottaa. Vaikka kaikki sanoo, että mitä syytä sillä olis. Ni olishan sillä paljonkin. Jos sillä on yhtään järkeä päässä, se vaihtaa nyt sen s.postin ja numeron ja katoaa. Koska mä olen hirviö. Ja se on nyt paljastunut. Mua vaan repii se tosi asia, että ilman sitä, mä en pärjää. Mä en kestä, jos se nyt katoaa taas toisen ja viimeisen kerran, mun elämästä. Siitä, minkä olin just saanut takaisin, aivan kun oisin syntynyt uudestaan. Lähdöllään, se vois hyvin tappaa mut. Mut se kai tietää, miten merkityksellinen sen olemassaolo on mulle. Ja jos sillä on sydäntä, se tuskin ainakaan tosta noin vaan lähtee lätkimään. Mutta jos sillä on järkeä, se lähtee. Niin minä tekisin. Jos se jää, se antaa mulle mahdollisuuden, yrittää uudestaan ja olla pilaamatta koko juttua. Ja se tarkottais hyvin nopeesti sitä, että se uskoo ja luottaa siihen hyvään mikä mussa on. Jos se lähtee lätkimään, mä ymmärrän. Koska sillä on ollut jo elämän aikana liikaa paskan puhujia, eikä se jaksa enää yhtään uutta, ja voi olla, ettei vaan halua, tällaista paskaa epäonnistujaa sen elämään. Mutta mä vannon. Jos se antaa mahdollisuuden, mä tartun siihen enkä hukkaa sitä, en varmasti. Pidän siitä kiinni kynsin ja hampain. En mä usko, että se hylkäis. Tai edes pelästyis tai suuttuis...Ne sen silmät ja se koko olemus, siinä kuvassa jota olen joka päivä näkemisen jälkeen katsellut...Ne hehkuu sellasta valoa, vahvuutta, luottamusta ja rakkautta, ettei se vois sellasta ikinä tehdä...Vaikka sillä ois oikeus, täys oikeus, koska se on mulle niin hyvä ja niin kiltti. Ei sen tarvitsis katsella mun naamaa sen elämässä yhtään, jos se ei haluais. Se vois sanoa, että hyppää kaivoon ja mä hyppäisin. Ihan varmasti. Siinä mielessä mulla on tosi haavoittuvainen olo. Koska sen sanat, voi ratkaista mun elämisen...Sen sanat ratkaisee sen, uskallanko ikinä enää antaa itselleni mahdollisuutta tutustua kehenkään ihmiseen, vai eristäydynkö loppuelämäkseni. Jos mä olen tämän onnistunu pilaamaan, tämän mikä pelasti mun hengen, mulla ei oo mitään oikeutta enää hengittää. Tää epätietoisuus ja ajattelun määrä tappaa mut oikeesti ihan kohta. Mielessä pyörii vaan kysymykset, teinkö väärin, jos tein, kuinka pahasti, onko tää nyt tämän hyvän suhteen loppu, mitä siitä seuraa, miten tää oikeesti voi koskaan päättyä hyvin, eihän mikään mun elämässä pääty hyvin. Ei o tähänkään asti päättynyt. Mut mä en ymmärrä. Miten mä onnistun pilaamaan aina IHAN KAIKEN? sitä mä en tajua, miten se voi olla oikeesti mahdollista, että kaikki ihmissuhteet loppuu mun vainoharhaisuuden takia?????? No, tää ei ainakaan oo vielä loppu. Odotan ja odotan. Kohta se kumminkin selviää, onko tää loppu vai ei. Jos on, mä en voi elää.

Vuoristorataa, elämässä ja sen ulkopuolella.

On niin omituista, kun ei enää tule sitä oloa, että tahtoisin luovuttaa...Mutta silti, ahdistus ja itku puskee vieläkin jostain, vaikka mulla on kaikki paremmin, kun koskaan...Silti mä epäilen, taas mä epäilen, riitänkö sittenkään enää, kun siitä on niin kauan? Vaikka aika selvää se on kai ollut, että olen enemmän kuin riittävä. Hänelle. Mutta en muille. Miksi hänestä on aikoinaan tullut niin tärkeä, jos olen riittänyt kaikille muille? En löydä syytä. Jotakin vikaa siinä suhteessa, jonka toisen osapuolen hän mulle korvasi myöhemmin, on ollut. No onhan siinä. Toinen osapuoli on alkoholisti. Mut ei kai sekään kaikkea selitä?  Ehkä mulla on vasta nyt voimavaroja käsitellä tätä asiaa. Onhan se iso. Lapsuudessa, ensin hylätyksi tulemisen tunne, kenties ja kyllä, myös ihan aiheellinen. Ja sitten se ihminen, joka sitä paikkasi, hänen lähtönsä ja paluunsa. Onhan se iso asia. Ehkä mä oon vaan ahdistunut siitä sitten...Että miks en kelvannut sille, jolle kaikki muut lapset kelpasivat, mun ikäisenä? Tai mistä minä tiiän, että kaikki muut. Mutta minä en ainakaan kelvannut. Johtuiko sitten siitä, että olin viallinen. Varmaan. Enkä kelpaa edelleenkään. Miks mä edes mietin tätä, kun nyt on taas joku jolle kelpaan? Kun en mä sille voi mitään, että tällaseksi olen syntynyt. Ja olinhan ja oon edelleen, tosi iloinen, että sain sen takaisin, jolle kelpaan. Mutta silti...miksi mä en kelvannut sille jolle mun ois kaiken järjen mukaan pitänyt kelvata. En tiedä. Ja voi olla että parempi antaa vaan olla. En kelvannut, ni en kelvannut ja piste. Ja oon mä kuitenkin, ihan hemmetin onnekas elämässäni, kun mulla on sellainen ihminen kuitenkin, jolle kelpaan.  Ja ennen kaikkea, jonka seurassa musta tuntuu, että kelpaan ja tulen ymmärretyksi ja kuulluksi.
  Onneks mulla on pvm jota kohti elää...Empä tiedä muuten, miten helvetissä mun pää kestäs tän kaiken. Ehkä mä olen ja olenkin, sairas. Ei se mihinkään katoa, vaikka menis hyvinkin. Pelkään, että joku päivä, tyhmyyksissäni, sairaudessani, joku minussa tekee jotain, todella todella tyhmää. Niin on käynyt ennenkin. Juuri siitä syystä, että voin hyvin. Koska minulla ei saisi olla hyviä asioita. Pitäisi olla kova kuri, enkä saisi nauttia. Nyt olen tehnyt sitä taas....Ja tuntuu, vaikka järki sanoo mitä, että mulla on oikeus jne...Ni ei mun mielessä se asia niin mene. Nyt taas tulee ne ajatukset, että tästä täytyy seurata rangaistus. Ettei tämä voi tapahtua ilman jotakin rangaistusta. En tiesä, mistä se kumpuaa...Mutta olen huomannut, että taas ne äänet huutaa sitä kilpaa, että nyt on jo tarpeeksi tullut taas nautittua. Ehkä minulla on voimaa, taistella niiitä vastaan. Tai sitten ei. JOs ei, ainakin mulla on muisto nyt siitä hyvästä...Toivon vain, ettei tämä ihminen, jolta olen hyvän saanut, hylkäisi minua...hyvin usein, alitajuisesti työnnän ihmisiä pois, kun äänet alkaa taas huutamaan että en saa nauttia mistään. ...siinä on aina vaara, että mua ei ymmärretä ja mut hylätään, otetaan se torjumisena. toivottavasti hän ymmärtäisi.

Minä seuraan hyvää. Tahdon olla kuin hän.

Minä olen ollut kaikki nämä vuodet hukassa...melkein 14 vuotta, valui itseni osalta hukkaan.
Kadotin kokonaan itseni ja sen mitä olen ja miksi olen. Mutta nyt, olen taas löytänyt sen, aivan
kuin minusta puolet olisi tullut vuosien jälkeen takaisin. Minulla oli lapsuudessa esikuva, josta
olen tänne jo kirjoitellutkin hiukan. Hän jonka vasta löysin takaisin elämääni, oli lapsuuden esikuvani. Positiivinen, idealisti, rakkautta levittävä kaikille hyvää haluava ihminen. Sellaiseksi
minä aina lapsena halusin tulla. Hyvän lähetiksi. Mutta sitten hän katosi, minä katosin kai siinä
samalla...ei ollut enää sitä hyvän lähettiä, jolta olisin ottanut mallia. Pitkään, tähän päivään saakka, minä häntä aina mietin...Mitä hän tekisi missäkin tilanteessa, noudatin kuvaa, minkä
olin hänestä saanut...Yritin aina olla kaikille hyvä...Elämä ei kuitenkaan mennyt, niinkuin olisin toivonut, minusta ei tullut sitä ihmistä, joksi halusin. Olinhan hukannut itsestäni puolet. Minusta tuli ruma, lihava, negatiivinen ja masentunut ihminen, eristäytynyt....Kaikki hyvä pyyhkiytyi mielestäni pois...Koko se ihminen, kaikki ne hetket hänen kanssaan, kaikki hyvä, mitä olin saanut, pyyhkiytyi pois, ahdistuksen mukana. Nyt se on tullut takaisin, se ihminen..Ja vaikka hän tuli takaisin, en olisi uskonut, että myös minä tulen samalla takaisin. En uskonut sen olevan niin selvää. Miten joku voi vaikuttaa vaan olemassa olollaan minuun niin paljon. Mutta sain itseni takaisin. Sain roolimallini takaisin. Ja uskon siihen, että jonain päivänä minusta voi vielä tulla jotakin, miksi olen aina halunnut. Hyvän lähetti. Nyt muistan taas, kaiken hyvän, mitä minulla on ollut, paremmin kuin koskaan. Hän oli ihminen, joka kohteli minua ihmisenä...Ja kohtelee. Hän näkee minut ihmisenä, kaiken tämän alta, mikä on vuosien mukana tullut niskaani. Siitä tunteesta, että minua ymmärretään ihmisenä, on 14 vuotta aikaa...Siitä tunteesta, että minä olen kaiken sen hyvän arvoinen, on 14 vuotta aikaa...Ilon ja onnen sanotaan lähtevän itsestä. Minä voin siihen todeta, että ei se ole todellakaan aina itsestä kiinni. Mutta loppujen lopuksi, minusta se silti lähtee. Minä tulin takaisin tähän mailmaan, sumu verhon takaa. Minä opin, että läheskään kaikki, mitä olin luullut olevan minun vikani, ei ollutkaan. Minä opin, että minua on kohdeltu huonosti, pitkään ja siksi olen tällaiseksi tullut, mikä nyt olen. Mikään osa siitä, ei ollutkaan mun vika, vaikka niin luulin. Opin antamaan itselleni anteeksi kaiken. Se oli ensimmäinen askel. Sitten opin muistamaan hyvät asiat. Opin muistamaan, mitä minulla on ollut ennen sitä kaikkea pahaa jota kesti vuosia, ja joka vei päästäni kaiken tilan. Sen kautta muistin taas hänet. Hyvän. Ja nyt, kaiken tämän seurauksena, olemme jälleen yhdessä. Minä olen saanut taas elämäni takaisin.

Hän joka muutti elämäni.

Minä olen tehnyt töitä, paljon töitä sen eteen, että olen vielä tässä. Onneksi olen. Enkä aijo enää kertaakaan miettiä, että luovuttaisin. Ei ole mitään syytä luovuttaa jos selviämisen palkinto on näin suuri. Olen yli kymmenen vuotta, 17 vuotisesta elämästäni kärsinyt. Vellonut ahdistuksen meressä, syrjittynä, inhottuna ja vetämällä rooleja, selvisin kaikesta...ja sen avulla, että muistin, sen hyvän ihmisen, joka päivä, joka oli mun lapsuuden sankari. Hän ja perhe, minä itse ja pari muuta ystävää ovat tämän tehneet mahdollisesksi, vaikka suoraan sanottuna, en olisi tätä ikinä uskonut. Oli mulla kuitenkin, jos vaikka viime vuotta muistelee, niin ihan helvetin hankalaa. Ja oli hilkulla, että selvisin siitä hengissä. Kaikki se työ, tuntui turhalta, koska mikään ei muuttunut. Aina tuli vaan lisää paskaa. Koskaan ei tullut palkkaa työstä, jonka tein pysyäkseni hengissä, seuraavaa vastoinkäymistä varten. Viime keväänä ja talvella, mulla hajos pää ja ajattelin, että nyt ei ole enää syytä jatkaa. Mikään ei muutu, miksi kukaan haluaisi elää elämää, jossa tulee vaikeuksia liukuhihnalta ja koskaan ei mikään helpotu? Ei varmasti kukaan, olisi halunnut elää sitä osaa mun elämästä. Ei kukaan. Ja en halunnut minäkään. Silloin joulun alla, mä kuitenkin elätin toivoa siitä, että vois mennä paremmin, koska huonommin ei voi vaan enää mennä. Niin se sit vaan lähti menee, pikkuhiljaa jo ihan hyvin. Kunnes tuli kevät. Ja mä olin taas hajalla, makasin sairaalassa ja mietin kysymystä, miksi? Miks mä olen taas tässä tilanteessa. Mun voimat loppu ja hain apua. Pääsin osastolle viikoksi ja selvisin sen jälkeen, koko kesän, tosin, mietin että jos ei vihdoin syksyllä ala homma toimimaan, mä teen itsemurhan, oikeasti. Olin jo miettinyt, miten, missä ja milloin...Eikä ongelmat vaan loppuneet. Mulle haettiin terapiaa, uudestaan alkavaksi, mut ei sitä kela myöntäny, kun ei terapeutilla ollu jotakin kela kelpoisuutta. Sitte mä päätin, että tämä oli tässä. Nyt riittää. Pistin pillit pussiin ja haudoin synkkiä ajatuksia. No, sitten 17.9 mulle tuli fiilis, että nyt ois aika..ja rupesin miettimään kaikkia menneitä, kävin elämääni läpi...ja muistin ihmisen. Sen ihmisen, jonka osa-ansiota tää on, että nyt olen tässä. Hän oli äidin lisäksi, ensimmäinen, jolle olin hyvä itsenäni ja hän oli mulle ensimmäinen, josta tuli iso osa mun sydäntä. Hän oli turva ja vähän niinkuin isosisko. Hän piti musta huolta...sitä mä siinä sitten aikani mietin...olen monena hetkenä häntä elämässäni miettinyt aikasemminkin, mutta nyt se jotenkin tuli pinnalle, ratkaisun hetkillä. Jos mä jotain päätän, en luovu yleensä päätöksestäni. Mä päätin etsiä sen. Etsin sen nimen ja numeron netistä, laitoin viestiä ja sain takaisin viestin, ilahtuneen sellaisen. Sitten mä mietin päässäni, että ei herranjumala, siitä on 14 vuotta aikaa, kun oon tän ihmisen kanssa ollu missään tekemisissä ja nyt meinaan tappaa itseni, vaik en ole edes vielä yrittänyt tavata sitä kaikkien vuosien jälkeen. ¨Mä päätin perua pahat aikeeni, vaihdoimme s.postit ja laitoimme viestejä ja sovimme lopulta jo perjantaiksi tapaamisen. Mä ajattelin, että tällä on pakko olla joku tarkoitus, ei tällaista tapahdu ihan kelle vaan. Mä odottelin sovitulla paikalla...ja sieltä se tuli. Yhtä kauniina ja hehkuvana, kun silloinkin. Siinä hetkessä, musta tuntu, kun oisin nähnyt sen viimeksi eilen. Tämä asia ja ihminen, sai mut uskomaan itseeni taas ja ymmärtämään, ettei koskaan pidä lyödä hanskoja tiskiin. ei koskaan. Jotain erityistä on tulossa kuitenkin. Minä olen onnellinen, oikeasti, ensimmäisen kerran, 14 vuoteen. Ei sitä voi sellaiselle selittää joka ei ole kokenut...jos side on vahva, se kestää kymmeniä vuosia. Eikä sitä jälleen näkemisen tunnetta korvaa mikään.

Rianalle.

Mä muistoissani palaan, aina kun mua pelottaa
siihen hetkeen ihanaan, ilon tunteeseen tulvivaan.
Sinä olit sankarini. Ja olet edelleen, sinä tulit takaisin,
juuri parahiksi, sillä kuolemaa teen. Sinä tiedät minusta
vain sen, mitä tarvitsee. Sinä et tiedä yhtään enempää,
et tiedä sitä tuskaa, etkä sitä ahdistusta joka minusta
tämän ihmisen teki. Sinä tiedät, kuka minä oikeasti
olen. Sinä pidit ja pidät minusta vieläkin, juuri
sellaisena, kuin minä olen aina ollut.

Kaikille muille olen joku muu. Sinulle olen
niin minä, kuin vain olla voin. Sinä tunnet
minut jo sieltä, mistä en edes itse vielä
mitään muista. Sinä näet minussa sen
valon, joka on karissut matkalla minusta.
Sinä näet sen vieläkin. Koska et tiedä muuta.
Mutta ei sinun tarvitsekkaan. Koska tiedät,
kuka ja mitä minä olen, oikeasti. Muullahan
ei ole väliä. Muut ihmiset, ovat tehneet sinun
jälkeesi minusta tällaisen. Toivoisin, että sinä
voisit korjata sen. On uskomatonta, miten vuodet
vierii. Silti tunnen niinkuin tunsin aina. Olet vieläkin
uskomattoman tärkeä. Olin silloin vasta lapsi. Mutta
tiesin kenet muistaa ja kenet unohtaa. Sinut olen
nämä kaikki vuodet muistanut ja tulen aina muistamaan.

Montako kertaa, sinä sanoit, että minussa on vikaa,
etten tällaisena kelpaa? Et kertaakaan. Kerroit minulle
aina, että olen nätti ja silitit tukkaa. Halasit, hymyilit,
otit syliin ja vastasit lapsen rakkauteen, niinkuin
lapsi. Pyyteettömästi ja aidosti. Vasta nyt heräsin, tai
uskalsin näihin ajatuksiin herätä. Että olet aina ollut niin
tärkeä. Vuodet ilman sinua olivat vaiherikkaat. Mutta
eivät koskaan niin onnellisia. Kiitos, että tulit takaisin.
Olet tärkeä. Vieläkin.