Pelottaa. vieläkin.

Oksettaa. Kokoajan oksettaa. en tiiä, onko se päästä vai "päästä" johtuvaa. Jotain se on. Varmaan päästä johtuvaa. Onneks kohta toivottavasti tehdään asialle jotain. Mä oon ajatellut, että nyt ois hyvä hetki poistua. Koska kohta, se tapahtuu kuitenkin, ei varmasti, mutta melkein satavarmasti. Enkä mä halua hävitä.

Pelkoa...ja toiveita...

Nyt, oon taas päässyt jotenkin sen hallitsemattoman hullun niskan päälle ja voin kontrolloida syömisiäni. Mä pelkään joka kerta, kun tulee nälkä, että se kasvaa taas niin hulluksi, kun se joskus on ollut. Ettei se mene pois...että mun ihra vaan lisääntyy. Mut nyt, oon vielä turvallisilla vesillä. Semmosilla, ettei kukaan huomaa, edes muutosta "parempaan"...mutta mä haluan muutosta. Tosi paljon...mä haluan olla pieni ja siro. Kaunis. Joskus oon ollutkin..vaikka ei se silloin siltä tuntunut. En mä koskaan ole tarpeeksi. Ikinä. Mut ainahan sitä voi yrittää. Tätä oloa ja tunnetta ei oo ollu pitkään aikaan, tätä, että mä oon kontrollissa. Eikä sitä ajatusta ole ollut pitkään, että nälkä on hyvästä. Nälkä on hyvä tunne, ollaan menossa ihan oikeaan suuntaan. Jos on vähän kylmä ja pyörryttää, niin parempi, tiiän ainakin, että kehon on pakko polttaa rasvaa, kun ei oo ruokaa. Samalla pelottaa, että tää lähtee taas käsistä ja samalla haluan, että niin käy. Samalla haluan, että näytän hyvältä ja samalla tiedän, ettei niin tule olemaan koskaan. Ristiriitaa, koska samalla myös, kun se toinen ääni sanoo kauniilla ja rauhallisella äänellä, että jätä vaan syömättä ja työnnä sormet kurkkuun, koska se on hyvä ja sä saat siitä hyvän olon ja susta tulee kaunis, samalla, toisella puolella joku huutaa, että syö nyt saatana koko kaappi kerralla tyhjäks, anna mennä vaan, ei se mitään haittaa, mitä hävittävää sulla on. Mut mä haluan olla kaunis ja pieni.  Ja se musta joku päivä vielä tulee...vaikka se vaatis, että en syö mitään. Mä pystyn siihen. Jokanen välistä jätetty ruoka ja pienempi annos on voitto. Ja parasta tässä on se, että jos en järkeistä, kaikilla on hyvä mieli. Näytän paremmalta, saan tyydytystä elämästäni ja lääkärikin tykkää, kun en oo enään läski. Ainoa salaisuus, mun salaisuus on se, että mä en ole yksin. Että mä juttelen ja puhun, jaan tän asian mun päässä jonkun kanssa ja se sanoo mulle, miten toimin, että pääsen tuloksiin, joita me yhdessä tavoitellaan. Se on mun oma, salainen motivaattori. Ja nyt, kun se on taas palannut, mä voin antaa itseni sille kokonaan, se saa musta kaiken voiman ulos. Mä voin omistautua sille ihan täysin. Koska kukaan ei tajua. Eikä huomaa. Kaikki ajattelee vaan, niinkun silloinkin, että ihanaa, kun tuokin on saanut itseään niskasta. Ja mä vaan hymyilen mielessäni, että niin, te ette tiedä, etten se minä ole. Ja samalla, joku järki osa, mussa tiedostaa sen, että se on surullista. Etten koskaan ole riittävä. Mutta kaikessa, pitää olla tavoitteita ja missään ei voi olla koskaan täydellinen. Pitää hioa ja hioa. Kuka nyt läski haluaisi olla. Ei kukaan.

Ja kipu vaan jatkuu...

Taas mua sattuu, fyysisesti ja psyykkisesti. Jälkimmäistä enemmän kuitenkin....On niin kauheeta, kun huomaan taas, kuinka paljon mun rakkaimmat oikeesti rakastaa mua. Ja mä niitä. Varsinkin mun silmäterän, nikolaksen 5v vilpitön rakkaus mua kohtaan on samalla koskettavaa ja ihanaa, mut myös ihan hirveen kamalaa. Sen kanssa en kyllä tiiä, mitä mä oikeesti teen...yritän vähän vielä pyristellä, sen takia. Ja äidin ja minden. Mulla on ollut ihan huippua nyt viimeiset päivät. Torstaina käytiin minden kans kävelyllä taas, puhuttiin ihan asiaa ja oli huippua. Se nainen on kyllä uskomaton, semmonen, jonka kans oon kun oon ja musta jopa tuntuu, että se riittää ja on hyvä. Kerrassaan on kyllä ihana ihminen. Sitten vielä istuttiin ja hölistiin lisää pimeessä, kun ei ollu sähköjä mun luona, kun sain kynnys ja kassi apua. Ja tutkittiin pimeässä erinäisiä kuva"taiteen" näyttöjä. Varsin hyvän ajankohdan valitsin niiden esittelylle, kun ei ollu valoa, mut hyvin me kännyn varassakin pärjättiin. Sit perjantaina rakas ystäväni R tuli käymään täälä ja tänään sunnuntaina lähti kotiin, sen kanssa meni viikonloppu aika kivasti viinin merkeissä...tänä aamuna särki päätä ja tuli ehkä kaduttua muutamaa asiaakin, varsinkin puhelua teen kanssa. Mut mukavaahan oli silti. Ja sillä välin, sain kalusteita tänne ja myöskin sähköt. Ja ainiin, näin myös mun  veljeä, ihanaa, rakasta veljeä. Paljon siis hyvää, myös alkavalla viikolla...huomenna tapaaminen Kn kanssa, tiistaina lepäilyä, keskiviikkona mindeä moikkaamaan jännissä merkeissä, to Kn tapaaminen taas ja pe tulee isä käymään. Menoa siis on. Ja vaikka nää kaikki jutut on niin tosi hyviä, ni silti mä olen väsynyt ja mua sattuu...koska kokoajan on jotakin kipua, joka kulkee rinnalla, vaikka mitä iloisiakin asioita olis. Ja nyt särkee niin, että meinaa lähteä järki. En tiiä...Nikolaksesta ja Mindestä on tullu kantava voima nyt...Ja niissä pysyn kiinni. Ootan tosi paljon, että nään taas.

Taas ne alkaa, niinkuin tässä ei ois muutakin jo....

Vituttaa olla vammanen. Nyt oon taas muutaman viikon aikana parina yönä herännyt ihan hirveeseen vatsakipuun ja se on johtanut pyörtymiseen ja oksenteluun. Sitten se katoaa ja mä jatkan nukkumista, muutaman tunnin kivusta itkettyäni...Pelottaa, että se kipu yllättää taas vaikka ens yönä. Ja se, ettei se menekkään ohi...ja oon taas samassa pisteessä kun tammikuussa. No, maanantaina soitan varmaan jokatapauksessa klinikalle ja jos en ni tiistaina mulla on lääkäriaika sielä muutenki, että voin vaikka jäädä siitä päivystykseen...jos siis kipuja ei tuu enää tässä välissä niin, että lähen lanssilla. Emmä tiedä, mikä siinä on, kun se vetää niin kauhuun mut aina se kipu kun se tulee. Haluaisin vaan jo kadota ja olla olematta, kun taas sain todisteen siitä, että kyllä, tämä paska tulee jatkumaan aina. Ei se kipu oikeastaan edes ole se juttu...vaan se, etten tiedä siitä, mitä se on ja se, etten voi yhtään ennakoida tai hallita sitä. Se vaan herättää suoraan unesta. Ja sitten pitäisi tietää heti, mitä tehdä. Pitäis varmaan taas pakata hätä kassi sängyn viereen, jos tulee lähtö, niin, ettei sitä sit tarvis yöllä miettiä...vaikka toisaalta, ajatus tuntuu ihan hullulta. Kuka nyt mitään hätä kasseja pakkailee itelleen, siis kukaan muukaan ihminen. Tää on taas vaan tätä odottelua...Odottaminen on kaikista pahinta. Ja se, kun ei tiedä. Ja ne ajatukset, että mitä jos mä voinkin tälle jotain enkä vaan tajua? Mitä jos mä oon taas tehnyt jotakin väärin? Tai mitä jos mä en oikeesti voikkaan tälle yhtään mitään ja nää jatkuu ikuisesti? Sata pelkoa ja kysymystä mielessä. Ja sairaalaan joutuminen pelottaa. Koska nää ei oo koskaan olleet mitään pieniä juttuja. Sit täytyy taas miettiä, että mitä oon mokannut. Vaik toisaalta, ongelmathan loppuu, jos ei syö. Emmä kyl tosin tiedä, riittääkö mun itsekuri siihen, etten söis. Tuskin. Joo...no, odottelua...katotaan, mistä kirjotan seuraavaa tekstiä... :( Nyt, aamutoimet, kohta tulee sohva ja kai jotaki muitaki kalusteita.

Äiti tietää, äiti välittää ja äiti ymmärtää.

Juttelin, niinkuin otsikosta voi päätellä, äidin kanssa tänään, tai en oikeastaan, ei sitä jutteluksi voi kutsua. Mutta vaihdoimme katseet ja pieniä ajatuksia, sellaisia, ettei mennyt itkuksi ja muisteluksi, tilanne tsekkausta. Ja mulle tuli hyvä mieli. Tosi hyvä mieli. Kun kysyin äidiltä, että tietääkö se, millaista elämää mä elän ja miltä musta tuntuu, se sanoi : Joo, kyllä mä tiedän, ettet sä jaksa ja suunnittelet itsemurhaa. Kyllä mä tiedän, että sä oot ihan loppu...Oli ihana huomata, että se tuli sen suusta ihan ilman mitään itkua, ahdistusta tai mitään. Tokaisuna, arkisena, sellaisena, että se on ymmärrettävää ja ok. Nyt mä voin olla ilman syyllisyyttä näiden ajatusten ja ongelmien kanssa, kun olen saanut juteltua äitin kanssa. Ja tiedän, ettei se ole muhun pettynyt tai mulle vihainen...ja tiedän nyt myös varmaksi sen oletuksen siitä, että se ymmärtää tämän kivun ja tuskan ja nämä ajatukset ja aikomukset. Samalla, kun tiedän ja se tietää etten mä enää jaksa ja ehkä tavallaan hyväksyykin sen, se pelkää hirveesti. Nykyään, jos en ilmottele itsestäni paria kertaa päivässä, tai vaikka menee yli tunti viestiin vastaamisessa, se laittaa perään että : Vastaa?! tai : ? tai: Miks et sä vastaa?!....Ja sanoikin yks päivä, kun kysyin, että miks niin tekee, että siks, kun pelkää. Pelkää sitä, että mä olen kuollut. Mutta samalla se tietää, miten helvetin poikki mä olen ja myös ehkä hyväksyy sen jotenkin, mikä on mulle älyttömän helpottavaa. Tavallaan tiedän, että siitä ei ainakaan sitten jää roikkumaan, jos sattuu liikaa...että äiti kyllä tietää ja kestää. Tietää syyt ja perustelut. Ei edellä mainitutkaan seikat siitä helppoa tee ja sata kertaa mä tätä vielä mietin ihan varmasti...Mutta kyllä se helpottaa, kun tietää, että se kaikista rakkain ihminen ymmärtää. Koska aina mä oon ajatellut, ihan aina, että äiti on rakas, äidin kanssa me kyllä aina pärjätään, ei muista niin väliä, mutta äiti. Muut on aina olleet kakkosia, kerran sanoin että muut voi mennä vaikka perseeseen, mutta äidistä en luovu, se on mulle niin rakas. Oon sille kiitollinen ihan kaikesta mitä se on tehnyt tässä elämässä mun syntymän jälkeen. Koska en kyllä tiiä, missä tilanteessa se ois koskaan laittanut itsensä etusialle tai ollut huomioimatta mua. Se ei oo koskaan tehny niin...vaikka ois voinut ja saanutkin oikeesti. Mun tarpeet on olleet sen listalla ainakin mun näkövinkkelistä näin jälkeenpäin ensimmäisinä aina....ihan aina. Ja siitä oon kyllä kiitollinen. Että se on jaksanut mun kanssa ravata sairaalassa, olla mun kanssa kotona, tapella mun kanssa läksyistä, niin että musta ehkä joku päivä saattas tullakki vaikka ihan ihminen, pessy pyykkiä, heränny öisin siivoomaan oksennuksia ja kaikkea muuta, mitä ihmisestä voi irrota, istunut niitä pitkiä kivuliaita istuntoja hieromassa mun selkää koko yön, kun oon oksentanut kivusta ja pelännyt mun kanssa, että pitääkö lähteä sairaalaan...Istunut aina päivystyksessä mun kanssa monta tuntia, yleensä vielä öisin, jaksanut siinä kivun, pelon ja väsymyksen keskellä vielä heittää mustaa huumoriakin kolmelta yöllä, kun viereisessä sängyssä on joku pikku ville, jolle ei nyt millään kelpaa se mansikkamehu, kun sen mummo selittää hoitajalle että meidän ville ei kyllä yleensä tällasta juo kotona, että oisko teillä jotakin muuta, kun mulle on jo kuusi tuntia tätä tapahtumaa ennen määrätty syömis ja juomiskielto enkä ole tipassa edes ja odotan, että josko tällä leikkaus kerralla vaikka kuolenkin? Äiti on aina jaksanut kuunnella niitä viereisten potilaiden oikeesti tyhjänpäiväsiä juttuja, menettämättä julkisesti kertaakaan hermoaan ja vielä sitten jaksanut mun kanssa jutella siitä, miltä asiat tuntuu ja että mua pelottaa. Ja sitten on taas hymyilty. Ja ennen saliin pääsyä heitetty, että jos näät valoa, ni elä mee. Se on jaksanut kantaa mut lapsena vessaan joka hiton kerta hiekkalaatikolta pihalta, kun pistin vastaan uhmissani. Se on jaksanu kattoa, mitä mä laitan suuhuni, niin kauan, kun se siihen pysty vaikuttamaan. Se on jaksanu halia, olla, lukea iltasatuja ja peitellä. Ja se on jaksanut nauraa. Me nauretaan paljon. Usein sille, miten mun elämä voi olla tällasta oikeesti. Ja tosi usein ne jutut on sellasia, että niitä ei tajua kukaan muu ja jos siinä on ulkopuolisia kuuntelemassa, niiltä putoo leuka lattiaan tai sitten ne katsoo paheksuvasti. Mutta siis. Kaiken tän tekstin tarkotuksena oli tuoda esille se, mitä se äiti mun elämässä merkitsee...ja samalla ehkä se, että miten väsynyt, olen. Kun olen valmis luopumaan äidistäni. Nämä on niitä asioita, miksi mä viimeiseen hengenvetoon asti toivon, että jotakin tapahtuisi ja muuttuisi. Ei tällasesta ihan tosta noin vaan halua luopua. Mutta ainakin tiedän, että äiti ei ole vihainen.