Loppu.

Tänään tapahtui vähään aikaan isoin asia mun elämässä. Lopetettiin k:n kanssa. Ainakin nyt toistaiseksi. Loppu ei ollut kenenkään vika. Eikä kenenkään tahto. Se vain kävi. Raha puhuu maailmassa ihmisten puolesta. Mä valvoin kaksi viimeistä viikkoa. Miettien mitä mun täytyisi sanoa ja mitä mä haluan sanoa. Paljon oli ajatuksia, tein ajatuskarttoja öisin paperille ja mietin, mitä sanon ja kuinka päin. Itkin ja mietin ja pelkäsin ja jännitin. Loppujen lopuksi, en saanut yhtään mitään järkevää paperille enkä mitään valmiita ja täydellisen kuvaavia lauseita, siitä miten koen tämän kaiken ympäröivän elämän. Vaikka yritin. Tämä saattoi olla viimeinen kohtaaminen ihmisen kanssa, joka tunsi minut kokonaan, sellaisen ihmisen kanssa joka kuitenkin oli suuri ja merkittävä osa mun elämää kaksi ja puoli vuotta. Ihmisen, joka opetti mut taas luottamaan. Ja uskomaan hyvään. Johon ensimmäisenä pystyin täysin luottamaan. Ja nyt Se on poissa ja ohi. Enkä lopuksi kuitenkaan osannut sanoa mitään. Puhuin isästä ja Kelasta ja ystävästäni. Puhuin myös siitä, miltä tämä tuntuu ja soitin kappaleen joka kertoi sen. Itkukin tuli. Lopuksi vaan hyvästeltiin ja hän lähti. Kerroin, etten koskaan unohda häntä ja silti jo nyt pelkään, etten enää huomenna muista, ääntä enkä kasvoja. Nyt itken. Ja mietin. Että miksi. Elämä lyö taas turpaan kuus nolla. Silti, haluan nähdä huomisen. Ja ylihuomisen. Muuta en muuttaisi kuin sen, etten aina ole jaksanut puhua siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Enkä aina ole osannut tarttua hetkeen kiinni. En ole osannut olla onnellinen aina, kun olis ollut aihetta. Enkä edes kiitollinen. Jälkeen päin vasta oikeesti tajuan, mitä tuosta ovesta tänään käveli ulos. Siihen ei riitä sanat. Mun olis tehnyt mieli pyytää Se jäämään ja itkeä silmät pihalle päästä. Olis tehnyt mieli huutaa ja itkeä ja rutistaa. Mutta mä vain hymyilin ja sanoin kiitos ja moi. En osannut muuta. Ei auta kuin toivoa, että Se tieetää tämän kaiken. Rukouksissa toivon, että kaikki menee niinkuin kuuluu ja että vielä joku päivä kohdataan.