Tänäänkin väsyttää

Tai ehkä väsytti. En mä tiedä. En jaksais edes hengittää ja taas pitäs selvitä, kaikesta,yksin. Olen itseltäni salaa päästänyt taas itseni siihen tilanteeseen, että en saa itkeä enkä olla väsynyt. Olen. Mutten saisi. Terapiassakin pidän yllä jaksavaa minää. "Elämä on" totean usein ja alan puhua jostain arjen touhuista, vaikka päässäni huutaa sata tuhatta tunnetta, joiden olisi päästävä ulos. Miten minä ratkaisen sen? Ostan porkkanaa helvetisti ja pilkon sitä milli kertaa milli paloiksi niin että kädet menee kramppiin ja hiki valuu. Aina, kun stoppaaan tekemiset ja yritän olla hiljaisuudessa,  itseni kanssa,  se sama, joka syksyinen huuto alkaa taas. Väsyttää, se että olen hinkannut sitä samaa asiaa joka syksy, siitä asti kun se tapahtui. Eikä siltikään vieläkään mikään siinä ole muuttunut, muuta kuin huonompaan suuntaan,  vaikka sekin kai on merkki siitä, että jossain määrin menen eteenpäin. Koska se o  niin rankka asia, että väistämättä eteenpäin  meno tässä kohtaa vielä tarkoittaa että sattuu, saatanasti. Mutta montako vuotta mä vielä vain puran tätä,  ennen kun pääsen oikeasti käsittelemään, mitä tapahtui ja miksi? Ja voisin joskus taas elää paremmin?  Kauanko?  No,  niin kauan kun kela on yhteistyökykyinen,  asiaa voin hinkata vaikka hamaan tappiin, joka syksy. K:sta ei ole kiinni. Se on kyllä mahtava tyyppi. Se tietää musta hirveesti ja muistaa aina kaiken, haluaa kai oikeesti auttaa. Voin luottaa. Sen kanssa mä saan itsestäni irti paljon  ja se osaa kysyä just oikeat kysymykset aina. Voin luottaa siihen ihmisenä. Se tietää mun tarinan jo ja ripotellen paljonkin yksityiskohtia. Mutta aina se näitä juttuja jaksaa kuunnella alusta. Samoja asioita. Tuntuu oudolta,  että oikeastaan mä en tunne sitä. En tiedä siitä mitään. YhtäÄh mitään.  Se tuntee mut läpi asti. Omituista,  että tällaisen luottamuksen voi luoda jonkun tuikituntemattoman kanssa.