kaikki hajoaa.

Pitkästä aikaa kirrjoitan...edelliseen tekstiini palatakseni, niinhän siinä kävi, kun pelkäsinkin, sairaalareissu siitä sit tuli. Olin pari viikkoa Töölössä ja oli aika rankkaa. Mut Se siitä. Kirjotan kännykällä, joten voi olla, että tulee virheitä, kun tässä on ennakoiva tekstin syöttö. Koko kesä on mennyt lähinnä sairasteluun ja sen maksamiseen. Omaan ja kissan, jonka kaiken taistelun ja taloudellisten ongelmien jälkeen jouduin antamaan pois, maatilalle asumaan. Ja nyt, kun vihdoin tein sen päätöksen ja ajattelin saavani hengähdystauon, niin ei. Koska syksy. Syksy on jo kolmatta vuotta ollut henkisesti erityisen raskasta aikaa, dissot pahenee, kun käyn traumaa joka tähän aikaan vuodesta tapahtui, läpi. Nyt ihan uudella ja hirveen raskaalla tavalla. Kroppa käy joka yö ja aamu täsmälleen samalla kaavalla ja samoihin kellonaikoihin kaikki traumaan liittyvät kipumuistot läpi. En uskalla enää nukkua. Pelkään, että uni vie mut traumaan ja taas herään kipuihin, joille en voi yhtään mitään. Jos täälä olis joku muu mun kanssa, joku ihminen, nukkumassa, Se vois auttaa. Ei kipuihin, mut en ainakaan olis yksin,eikä ehkä pelottais niin paljon...olis joku joka pitelis kiinni ja olis siinä. Lohduttamassa...koska niinkun k sanoi, ei tälle oikein mitään muuta voi. Mut en tiedä ketä kehtaisin pyytää ja kenellä ylipäänsä olis sellaseen mahdollisuutta, niistä, joiden kanssa voin olla avoin ja itteni...niitä ei ihan hirveen montaa ole. Jokasella on oma elämä ja hommat. Oonhan mä ennenkin pärjännyt, kun on ollu pakko mut niinku k sano, Tää kaikki kuormittaa mua kauheesti. Mut minkäs teet...kun ei voi mitään ni ei voi...jotenkin ihan kaikesta huolimatta, helpottaa edes vähän oloa, kun tiedän, että Se tietää, mitä täällä hymyn takana tapahtuu oikeesti. Ja etten oo yksin, et sitäkin aidosti harmittaa. Jep Joo...no. Tällasta. Oon muuten virallisesti eläkeläinen nyt. Yhteiskunnalle hyödytön paska. Sairas vaan ja aika yksin. En tuota ulos hyötyä, enkä ainakaan sisään. En muille, enkä itelleni. Miks mä oon täällä?