Loppu.

Tänään tapahtui vähään aikaan isoin asia mun elämässä. Lopetettiin k:n kanssa. Ainakin nyt toistaiseksi. Loppu ei ollut kenenkään vika. Eikä kenenkään tahto. Se vain kävi. Raha puhuu maailmassa ihmisten puolesta. Mä valvoin kaksi viimeistä viikkoa. Miettien mitä mun täytyisi sanoa ja mitä mä haluan sanoa. Paljon oli ajatuksia, tein ajatuskarttoja öisin paperille ja mietin, mitä sanon ja kuinka päin. Itkin ja mietin ja pelkäsin ja jännitin. Loppujen lopuksi, en saanut yhtään mitään järkevää paperille enkä mitään valmiita ja täydellisen kuvaavia lauseita, siitä miten koen tämän kaiken ympäröivän elämän. Vaikka yritin. Tämä saattoi olla viimeinen kohtaaminen ihmisen kanssa, joka tunsi minut kokonaan, sellaisen ihmisen kanssa joka kuitenkin oli suuri ja merkittävä osa mun elämää kaksi ja puoli vuotta. Ihmisen, joka opetti mut taas luottamaan. Ja uskomaan hyvään. Johon ensimmäisenä pystyin täysin luottamaan. Ja nyt Se on poissa ja ohi. Enkä lopuksi kuitenkaan osannut sanoa mitään. Puhuin isästä ja Kelasta ja ystävästäni. Puhuin myös siitä, miltä tämä tuntuu ja soitin kappaleen joka kertoi sen. Itkukin tuli. Lopuksi vaan hyvästeltiin ja hän lähti. Kerroin, etten koskaan unohda häntä ja silti jo nyt pelkään, etten enää huomenna muista, ääntä enkä kasvoja. Nyt itken. Ja mietin. Että miksi. Elämä lyö taas turpaan kuus nolla. Silti, haluan nähdä huomisen. Ja ylihuomisen. Muuta en muuttaisi kuin sen, etten aina ole jaksanut puhua siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Enkä aina ole osannut tarttua hetkeen kiinni. En ole osannut olla onnellinen aina, kun olis ollut aihetta. Enkä edes kiitollinen. Jälkeen päin vasta oikeesti tajuan, mitä tuosta ovesta tänään käveli ulos. Siihen ei riitä sanat. Mun olis tehnyt mieli pyytää Se jäämään ja itkeä silmät pihalle päästä. Olis tehnyt mieli huutaa ja itkeä ja rutistaa. Mutta mä vain hymyilin ja sanoin kiitos ja moi. En osannut muuta. Ei auta kuin toivoa, että Se tieetää tämän kaiken. Rukouksissa toivon, että kaikki menee niinkuin kuuluu ja että vielä joku päivä kohdataan.

kaikki hajoaa.

Pitkästä aikaa kirrjoitan...edelliseen tekstiini palatakseni, niinhän siinä kävi, kun pelkäsinkin, sairaalareissu siitä sit tuli. Olin pari viikkoa Töölössä ja oli aika rankkaa. Mut Se siitä. Kirjotan kännykällä, joten voi olla, että tulee virheitä, kun tässä on ennakoiva tekstin syöttö. Koko kesä on mennyt lähinnä sairasteluun ja sen maksamiseen. Omaan ja kissan, jonka kaiken taistelun ja taloudellisten ongelmien jälkeen jouduin antamaan pois, maatilalle asumaan. Ja nyt, kun vihdoin tein sen päätöksen ja ajattelin saavani hengähdystauon, niin ei. Koska syksy. Syksy on jo kolmatta vuotta ollut henkisesti erityisen raskasta aikaa, dissot pahenee, kun käyn traumaa joka tähän aikaan vuodesta tapahtui, läpi. Nyt ihan uudella ja hirveen raskaalla tavalla. Kroppa käy joka yö ja aamu täsmälleen samalla kaavalla ja samoihin kellonaikoihin kaikki traumaan liittyvät kipumuistot läpi. En uskalla enää nukkua. Pelkään, että uni vie mut traumaan ja taas herään kipuihin, joille en voi yhtään mitään. Jos täälä olis joku muu mun kanssa, joku ihminen, nukkumassa, Se vois auttaa. Ei kipuihin, mut en ainakaan olis yksin,eikä ehkä pelottais niin paljon...olis joku joka pitelis kiinni ja olis siinä. Lohduttamassa...koska niinkun k sanoi, ei tälle oikein mitään muuta voi. Mut en tiedä ketä kehtaisin pyytää ja kenellä ylipäänsä olis sellaseen mahdollisuutta, niistä, joiden kanssa voin olla avoin ja itteni...niitä ei ihan hirveen montaa ole. Jokasella on oma elämä ja hommat. Oonhan mä ennenkin pärjännyt, kun on ollu pakko mut niinku k sano, Tää kaikki kuormittaa mua kauheesti. Mut minkäs teet...kun ei voi mitään ni ei voi...jotenkin ihan kaikesta huolimatta, helpottaa edes vähän oloa, kun tiedän, että Se tietää, mitä täällä hymyn takana tapahtuu oikeesti. Ja etten oo yksin, et sitäkin aidosti harmittaa. Jep Joo...no. Tällasta. Oon muuten virallisesti eläkeläinen nyt. Yhteiskunnalle hyödytön paska. Sairas vaan ja aika yksin. En tuota ulos hyötyä, enkä ainakaan sisään. En muille, enkä itelleni. Miks mä oon täällä?

Pelkoa.

Puistattaa ja surettaa. Kohta on taas lähtö lähellä. Päätä särkee uhkaavasti, aivot tuntuu irtonaisilta ja siltä, kun niissä olis sata tulehtunutta syvää paperiviilto haavaa, jokaisella tärähdyksellä kun ne osuu kallon seinään, sattuu ihan saatanasti. Toivon ja odotan vielä, että kipu laantuisi...ettei tämä olisi nyt tässä. Koska jos niin on, ette kipu enää laannu, tämä oli tässä. Elämä oli nyt sitten tässä. Vatsaa vääntää, en tiedä, vääntääkö siksi, että päässä on ongelma, vai siksi, että pelottaa.
 Tuntuu, että oon tosi yksin. Vaikka nytkin juttelen facebookissa ystävän kanssa tästä, silti tuntuu, että olen yksin. Ja niin olenkin. Enhän mä ole koskaan edes soittanut itse ambulanssia. Ja olen puhelinkammoinen. Ja neulakammoinen. Silloin kun äiti oli vielä samassa taloudessa, pystyin aina luottamaan, että on joku, joka soittaa ja tulee mukaan, etten mä oo yksin eikä mun tarvii itse tehdä niitä asioita. On joku joka puolustaa mua. Nyt mun on pärjättävä yksin. Nyt mulla ei ole ketään, jonka kanssa voisin yöllä lähteä,  joka voisi lähteä mun kanssa. Ja olla tukena. Niitä on, muutama, jotka on puhelimitse melkein aina tavoitettavissa ja sitä kautta pystyvät olemaan tukena. Mutta...silti. Pelottaa niin pirusti. Eikä nekään ihmiset 24/7 valvo. Äiti valvoi. Äiti valvoi jos oli tarvis.
  Pelottaa. Ei muuta. Itkettää. Äh...lääkäri kyllä varoitti, että näin voi käydä. Että särkee kovin ja joudutaan ottamaan pakkia. Mutta jos nyt joudutaan ottamaan pakkia kaikki on mennyttä. Mä en selvinnyt. Mitä mä sitten teen? En mä haluaisi vielä kuolla. Mulla on kaikki mun rakkaat, velikin täyttää virallisesti huomenna 6. En mä voi oikeesti jättää äitiä ja kaikkia muita, jotka musta välittää, tänne. Lähteä vaan. Vaikka tiedän, että äitikin tajuaa sen ja ymmärtää, mutta siltikään en voi. Mut mitä mä sit teen?? Oikeesti. Miten mä sit ikinä selviän tästä? 
 Tuntuu niin tosi pahalta, sekin, että nyt on muutamana päivänä ollut oikeesti ihan kivaa elämää. Että oon jaksanut lähteä kaupoille avustajan kanssa ja ostanut itelleni kaikkea oikeesti kivaa ja siitä on tullut hyvä mieli. Oon elänyt mun elämää täysillä. Miten mä oon uskaltanut? Kun nyt joudun taas kohtaamaan sen varjopuolen, että saatan joutua luopumaan taas siitä kaikesta hetken hyvästä, rysäyksellä. En mä sitä pahaa pelkää, pelkään vaan sitä pettymystä siitä, että joudun taas luopumaan. Sitä tunnetta, etten mä taaskaan kestänyt eikä mun elämä taaskaan kestänyt, sitä, että taas, mä oon liian heikko elämään sitä elämää, mitä muut saa elää ja mitä mäkin haluaisin elää. Mulla ei vaan yksinkertasesti kunto kestä. Pitäis tyytyä siihen, mitä tää elämä on oikeesti mulla, kipua ja väsymystä, siihen pitäs tyytyä. Ei sais yhtään mennä rajan yli sorkkimaan. Heti käy näin. 
 Sillon, kun asennoituu niin, että elämä on tällasta, kipua ja väsymystä eikä muuksi muutu ja pysyy kotona, on helpompaa. Sillon ei rysähtele joka päivä sataa kilsaa maan alle. Jos nautin, mun on pakko nauttia täysillä...koska sellasta en tee kovin usein. En osaa jarruttaa. Ja sit sattuu, kun taas iskee tää "normaali" elämä päin kasvoja. Ja sit, kun on kivaa, en halua muistaa, millasta tää on oikeesti sit taas suurimman osan ajasta. 
  Ehkä mä olen ansainnut ne pienet ilon hetket. Mutta niiden takia, tää kipu ja tuska tuntuu pahemmalta. Ne vahvistaa toisiaan. Mitä kovempi kipu, sitä enemmän nautin niistä pienistä unohduksen hetkistä. Mitä enemmän nautin niistä, sitä enemmän kärsin kivusta. Ne ruokkii toisiaan. Helpointa on ja olis, jos vaan istuisin kotona, harmaassa mössössä, kaikki olis harmaata. Ei sekään kivaa oo. Mutta helpompaa.
 Nytkin voisin ajatella, että no, ihan sama, tää kipu oli odotettavissa, että olis ollut naivia odottaa yhtään mitään muuta. Mutta sen sijaan, että ajattelisin noin, itken ja itken ja itken ja itken ja pelkään, miten tässä käy. Ja itken sitä, että miksi tämä meni näin, kun olisi voinut mennä niinkin, että ei olis tullut enää kipuja.
 Olen pettynyt. Jos olisin suosiolla pysynyt sielä harmaan boxin sisällä, en olis joutunut pettymään ja tää kaikki olis helpompi sietää. Luoja tietää, missä mennään aamulla. Voin kertoa, että taidan lukittautua muutamaks päiväks tänne itkemään ja miettimään, mitä tuli taas tehtyä ja sitten palaan sinne harmaan boxin turvaan, jossa mikään ei tunnu missään ja kaikki on ihan sama. Sielä on helppo olla.

Sumussa tarpomista.

Väsyttää ja sattuu. Henkisesti ja fyysisesti. Päätä särkee kokoajan, perjantaina on töölössä kirurgin aika taas aiheesta. Joulun alla leikattiin, eipä näytä auttaneen. Tässä joutuu taas aloittamaan sen asian miettimisen, että jos mikään ei auta, kun vaihtoehtoja ei niin hirveesti paljon ole. Kestänkö? Jos ja kun en, mitä teen? Itsemurhan? Monta kysymystä. No...ensin katsotaan kaikki lääketieteen kortit. Mut silti se on mielessä. Mitä jos apua ei löydy. Pelottavaa. Pelottaa se, että tiedän aiheesta niin paljon. Tiedän, mikä on todennäköisin seuraava askel ja tiedän, ettei se todellakaan ole varma apu. Lisäks pitäis laihtua ja tehdä muita suoritteita. Yök. Mä meinaan oksentaa, kun katon peiliin.
  Tänään oli K:n kanssa taas hyvät keskustelut. Tuntui, että sain siihen ihan erilailla yhteyden nyt. Oltiin ehkä, ainakin sen olemuksesta päätellen, puheenaiheessa sen mukavuusalueella ja sellaisella alueella, että se ties mistä puhui ja suhtautui siihen jotenkin palolla. Kyllä mä vähän aavistelin ja arvasin ja aistin, että se on varmaan elukka tyyppinen. Oli kivaa, kun se oli niin kiinnostunut aiheesta ja kaikesta. Ja mä sain huomata, että hahaa, tässä on taas yks juttu missä olen hyvä ja mistä tiedän paljon. Oli kiva, kun K kannusti mua ja oli niin innoissaan itekkin, lupas pitää korvat ja silmät auki asian suhteen. Sen mielestä on hyvä, että otan nyt sen kissan, kun se jostain vaan ilmestyis. Se tuntu jotenkin tajuavan taas ihan hullun hyvin. Sen, miten paljon oikeesti eläimeen voi kiintyä ja miten raskasta ja rankkaa se on, kun se kuolee...sit se oli tosi kiinnostunut, erilailla, kun jostain terveys jutuista, vaikka on se niistäkin kiinnostunut ja jotenkin tosi empaattinen ja aina mukana koko elämässä, mut tästä se jotenkin oli erityisen kiinnostunut. Varmaan liittyy siihen mun oletukseen (ei tietoon mutta vahvaan oletukseen) että sillä on tietoa aiheesta ja kokemusta niin paljon, että se pystyy tajuumaan. Siinä kohtaamisessa jaettiin taas pala sydäntä. Oli hyvä keskustelu. Tosi hyvä. Siistiä, kun on joku jonka kanssa voi tostakin aiheesta jutella ja toinen ymmärtää.

Kiitoksen äärellä taas.

Kaikkee sitä ihmisellä elämässä tapahtuu...huhhu. Tässä joulun aikana on ollut kaikenlaista, rankkaa, ihanaa, surullista, kipeetä, väsymystä, onnea, ystävyyttä, pettymyksiä ja kaikenlaisia asioita joista yhtäkään en antaisi pois. Siksi, että ne tekee mun elämästä sen, mitä se on. Mun elämä on upeeta just näin. Hetken olin surullinen eilen, kun eräs ihmissuhde tuli varmaankin tiensä päähän. Mutta sit muistin, että nii, voin mä siinä roikkua, jos haluan. Ja tulin tulokseen, etten halua. Haluan, että mua arvostetaan (jee! yks edistysaskel taas!) ja sitä se ihminen ei tee mulle mun elämässä. Ja yksin en oo kuitenkaan. Mulla on ihana perhe ja se on mun elämä. Keskityn niihin, jotka keskittyy muhun. Mun perheeseen kuuluu mailman ihanimmat sisarukset ja vanhemmat. Se, että porukat on eronneet, ei oo musta yhtään huono juttu. Oon saanut isän entisestä vaimosta hyvän ystävän, se ei varmaan koskaan häviä mun perheestä. Kuuluu siihen aina, vaikka ne onkin eronneet. Sen lisäks siihen kuuluu mun biologinen isä, vaihtelevalla menestyksellä, mut kunnioitan kuitenkin sitä, että se yrittää ja olen saanut elämän lahjan siltä. Sitten kaikista tärkeinpänä äiti. Äidistä oon kirjoittanutkin tänne aika paljon, voisin taas kirjottaa monta sivua, se on taas ollut niin ihana, auttanu ihan hirveesti. Äidin mies, sekin on tukenut hyvin ja ollu mun elämässä mukana, hiljaisena vaikuttajana, vaikeeta oli sillon kun asuin kotona tulla toimeen sen kanssa, mut nyt kun oon muuttanut omilleni, sen kans on tosi mukavaa. Ja taas tullaan siihen arvostus asiaan, onhan se ollut iso osasyyllinen siihen, että olen saanut ton pikkuveljen. Mailman rakkain aarre mulle. Ihana pieni poika. Niin hirveen rakas. Sisaruksia mulla on oman laskun mukaan kolme. Kaksi biologista ja yks sydämen sisar. Biologisen siskon kanssa ollaan nyt myös, kun oon muuttanut, lähennytty hirveesti. Se on käynyt auttamassa mua kauheesti, kaupassa ja kaikkee. Sitten tullaan siihen siskoon, jonka kanssa mulla ei oo verisidettä eikä yhteistä lapsuutta. Sellanen sisko, sielun sisar, paras ystävä. Minde. Siitäkin mä oon kauheesti kirjottanut, mut kirjotan taas. Toista sellasta ei vaan oo. Mä oon niin sydänjuuriani myöten kiitollinen siitä. Taas se istui sairaalassa mun vieressä. Ja kävi muorinkin hommissa. Jouluaatto ei ois voinut olla ihanampi, mulla oli kaikki rakkaat saman katon alla. Minde on sellainen, ihan erilainen, kun kukaan muu aikasemmista ystävistä. Läheisin kaikista. Ja sellanen, että mä luotan siihen ihan satasella. Mä en oo kertaakaan epäillyt, enkä tuu kertaakaan epäileen, että se jättäis mut yksin tai pulaan. Ei ikinä. Ei varmasti. Se tajuaa mua ihan aukottomasti, ilman, että tarttee mitään selittää. Ja se näkee musta kaiken. Se on sellanen. Tää kuvaa varmaan kaikista parhaiten ehkä sitä, mitä mä ajattelen ja tunnen sen seurassa : 

"Someone to face the day with, 
Make it trough all the rest with, 
Someone i'll allways laugh with, 
Even at my worst i'm best with you."

Eteenkin viimeinen lause. Mä kelpaan eikä mun tarvii miettiä, onko mun tukka hyvin, kun se tulee käymään. Se, että mulla on väliä ja mun olemassa olo merkitsee oikeesti jotain, on aika huippu juttu.