tyhjää.

Tyhjää.

Mä ajattelin, että nyt pitää vaan kerätä kaikki palat ja pitää itteni kasassa, taistella ja olla rohkea. Muuta ei voi. Mut mä en ole siinä hyvä. Tänäänkin nukuin koko päivän. Ja voin sanoa, että nautin siitä, ettei tarvi kokoajan olla hereillä ja pelätä tai miettiä. Pitää hengittää. Perjantaina tietää, mitä tapahtuu. Mut kyllä se iski aika reippaasti naamalle, kun tajusin, että niin, ei tää, vaikka jotaki tehtäiski, muuta muuta kun sen päänsäryn. Kaikki muu jää. Eikä välttämättä sitäkään. Ja mulla ei ole mitään käsitystä, että mitä mä sitte teen. Miten mä jaksan ja selviin. Pakko sitäkin on miettiä. Oon muuten ihan tyhjän päällä sen jälkeen. Totuushan on se, että näin en voi elää. Mutta nyt kun olen miettinyt, tajuan, että arki jo valmiiksi, ilman kipua on tosi raskasta, en siis tiedä, jaksanko sitä kuitenkaan, vaikka kipu häviäiskin. Tavallaan on paineet jaksaa, kun kaikki odottaa sitä. Mut samalla tiedän, ettei se paljoakaan helpompaa tule olemaan siltikään, taistelua se vaatii, siltikin. Välissä ajattelin jotenkin, että kun saan tähän ratkaisun, kaikki selviää ja mä jaksan taas. Ja nyt herään siihen totuuteen, ettei se välttämättä mene niin.  Että olisin naivi ja hullu, jos luottaisin sokeasti. Mutta en kai voi muuta, kun nyt luottaa, koska  muuten en kyllä jaksa, edes perjantaihin. Mikään muu ei pelota, kuin se, että mitään ei tehdä tai että tehdään ja ei onnistu. Viimeisin, ehkä eniten. Koska sitten täytyy taas yrittää keksiä jotain, millä jaksaa, väkisin. No joo. En tiiä.  Mä tykkään tietää mitä mä teen jos joku ei toimi, mä tykkään, että mulla on suunnitelma johon voin luottaa. Mua pelottaa ja mä en jaksa tätä, jos tää jatkuu. Mut samalla mä oon tosi utelias. Jos tää ei kestäiskään koko mun elämää? Jos mulla ois mahdollisuuksia myöhemminkin, jotain ratkaisuja? Joita pitäis vielä odottaa, mutta ne olis olemassa? Ja siks mä taistelen, jos onkin ratkaisuja. Joista en tiiä vielä mitään. Voi olla. Ja niin kauan, kun musta siltä tuntuu, en voi lähteä. Kaikki, mitä mulla on elämässäni, on se odottelun arvoista.

AHDISTAA

Perkele. Vittu saatana. Ei ihmekkään, ettei kuopio rakasta mua enää. Ei mikään ihme. Tällasta vitun läskiä. Enhän mä onnistu ikinä. Luulin, oikeesti, että ois ehkä tippunu pari kiloa kesästä...ja paskat. Taas sain todeta, että nousee vaan ja mä aina vaan epäonnistun. Nyt tää saa loppua ja mähän laihdun, se on sillä selvä. Sitä mieltä se lääkärikin oli, se ei vaan tiedä, että se vaatii pikkasen eri keinot, mitä se päässään ajattelee.
        Yhä enemmän mä vaan tajuan, miten vitun tyhmä oon ollu ja oon edelleen. Että mä oon koskaan uskonu sitä, että se rakastais mua, tai että mä uskon sen vieläkin, joka kerta, kun se käy tai soittaa. Mä uskon sitä. Ja samalla, aina näissä väleissä, kun se ei oo maisemissa, tiedän ja tajuan, ettei se todellakaan rakasta mua. Mä haluisin vaan luhistua kasaan...tän kaiken kanssa.
        Nyt mä taas muistan, miks mä oon niin rikki. Siks, että tätä kesän taukoa lukuunottamatta, mä oon koko elämäni saanu kuulla kokoajan, niiltä aikuisilta, joihin mun olis pitäny luottaa ja rakentaa hyvä suhde, että mussa on jotaki vikaa. Aina mussa on jotain vikaa joidenki mielestä ollu. Ja aina se menee niin. Ja jos se olis vaan joku random, joka huutais kadulla, että läski tai vammanen, sais huutaa ihan rauhassa. Mutta nää ihmiset, on mun lähellä. Mun täytyy toimia näiden ihmisten kanssa loppu elämäni. Mun täytyy aina jaksaa kuunnella sitä. Sitä samaa paskaa. Mä en pääse niistä eroon.
        Sitte tulee noita ihmisiä, niinku kuopio, jotka ihan vaan huvikseen käy panemassa ja lähtee menee, eikä mieti mitään, mitä mä joudun käsitteleen sen takia. Ei tuu millään tasolla kaunis, onnistunut tai hyvä olo. Aina on joku vittu pielessä. Ja se on totta. Mut mä en jaksais sitä, että mua muistutetaan siitä joka vitun päivä. Mä en jaksais oikeesti. Koska kyllä, mä tunnistan sen myös itse. Välillä vaan on pakko olla normaali edes hetken, että kestää. Mut emmä kestä siltikään. Mä en kestä sitä, että mä taistelen henkisellä tasolla joka vitun päivä hengestäni ja sitte, joku tulee sanomaan mulle, että mä oon liian läski. Ihan on pikkasen muutakin ajateltavaa, kun se, että oon läski. Ja sillekki, että oon läski, on syynsä, joille mä en voi oikeesti paljon paskaakaan. Jonka kyseinenkin ihminen myönsi, kun pätemiseltään ehti hetken kuunnella. Mut mä oon kyllästyny siihen, että oon läski. Ja siihen, etten saa olla rauhassa läski ja peittää sitä just niin paljon kun haluun, vaan mun tarvii kuunnella siitä kokoajan vittuilua ja kysymyksiä, että oonkohan ajatellu tehdä asioille joskus jotain. Mä en kestä sitä, että mä taistelen kokoajan ja sit joku kysyy multa, että oonko mä joskus ehkä ajatellu ruveta hoitamaan asioitani. No vittu en ole ajatellu, ihan aattelin vaan maata.  TOTTAKAI mä ajattelen sitä, kokoajan.
          Ja kaikkee muutaki. Sitä, mitä kuopion kanssa on tapahtunut, sitä etten mä pääse siitä ikinä eroon, sitä miten se vaikuttaa muhun, sitä, että joka kerta, kun käyn psykalla, sielä kysytään, että onko mulla parisuhdetta ja miks ei kiinnosta...sitte ku kerron, ni sanotaan, että höpöhöpö, sä oot nuori ja se on vaan leikkiä, eikä mitään vakavaa, mee eteenpäin, löydät jonkun ihanan. Mut kyllä se on vakavaa. Kyllä se on musta ihan tarpeeks vakavaa, että se panee mua, millon sitä huvittaa ja sitten se lähtee eikä siitä kuulu mitään ja kohta taas tulee panemaan. Enkä mä ees heikkona ihmisenä osaa tehdä asialle yhtään mitään.
          Kyllä se musta on vakavaa, että se ainoa, jonka piti luoda mulle itsestäni hyvä kuva ja antaa mulle sellainen käsitys seksistä ja siihen liittyvistä asioista, että se on hyvää ja kaunista, rikkoi koko sen kuvan ja asian. Teki kaikesta, viimesistäkin asioista, joista ois voinut tulla mulle hyviä, viimesistäkin hyvistä ajatuksistani kehoani kohtaan ja ajatuksista siitä, että oon ansainnut muutakin, kun kylmät kädet tutkimus pöydällä mun takapuolessa, pahaa. Se teki kaikesta, mikä millään tavalla liittyy mun kehoon, rumaa ja pahaa. Ja mä en pääse siitä ikinä irti. Mä uskalsin, kaikista peloista asiaan liittyen, huolimatta paljastaa sille kaiken ja luottaa siihen, että se haluaa hyvää ja hyväksyy. Luottaa siihen, että se ei satuta. Mä ajattelin jopa, että mulla on siihen oikeus. Mä luotin siihen, paljastin mun arimmat asiat ja kohdat. Ja sitten, se tekee siitä kaikesta rumaa. Pikkasen panee ja lähtee menee.
            Mä en kestä sitä, että se ei lähde pois. Ja se voi tulla millon vaan uudestaan. Enkä mä taaskaan osaa sanoa ei, koska rakastan sitä. Tekis mieli vaan itkeä. Mun keho, ei ole koskaan ollu eikä koskaan tule olemaan tarpeeksi. Missään suhteessa. Ei lääkärissä, eikä parisuhteessa. Johon tuskin enää koskaan kykenen, jos ikinä pääsen eroon kuopiosta. Mun keho on sellainen, että sitä pitääkin hävetä. Kun sitä kohdellaan noin. Eikä mulla koskaan ole sanavaltaa siihen, mitä siitä puhutaan tai mitä sille tehdään, ikinä. Ei mua kohdeltais näin, tai asiat ei menis näin, jos mussa ei olis mitään vikaa. Pakko mun on ollu tehdä jotain tosi väärin itseni kanssa, kun asiat kusee näin pahasti. Kiitos ja anteeks, jos joku tän sattuu lukemaan. Vittu.

Jotain uutta...

Jokin tunne, jota en osaa nimetä. Surua. Kiitollisuutta, iloa. Pettymystä, pelkoa. Välittämistä ja välittämisen kipua. Niin kovaa kipua, etten edes enää osaa kirjoittaa. Ajattelin tänään kirjoittaa Mindelle, siitä kiitollisuuden tunteesta, mikä mulla sitä kohtaan on. Vaikka kyllä se tietää sen jo. Mutta silti. Aloitin kirjottamaan, normaalisti olisin vuodattanut kaiken sen paperille, eikä olisi ollut vaikeea. Nyt ei tule mitään ulos. Se tunne on niin suuri,ettei se mahdu ulos. Se on niin suuri,että jos ajattelen sitä päässäni tietoisesti, hajoan. Kerrankin, olen voinut täysin, aivan täysin luottaa johonkin ihmiseen. Kaikessa. Se ei koskaan lupaile ja jätä tulematta tai soittamatta, se ei koskaan tee tyhjiä lupauksia, jätä ilmottamatta, se tuntuu sellaiselta ihmiseltä, että se arvostaa mua oikeesti. En tiedä. Mutta siltä se tuntuu, että sillä, mitä mä teen ja mitä mun elämässä tapahtuu on väliä. Enkä oo vaan joku, jota voi viskoa miten vaan, sinne ja tänne, kun itselle sopii, tai on sopimatta, ilmottaa jos huvittaa jne. En tunne koskaan sen seurassa, olevani mitään noista. Vaan sellainen ihminen, jolla on muiden tavoin oikeus hyvään kohteluun.  Äiti on sen lisäks ehkä ainoa ja no, Kuopio kanssa, aina välillä, ainoita ihmisiä, joiden seurassa se on mahdollista. Kuopio on kyllä myös ainoa, joka saa mut halutessaan tuntemaan itseni niin arvottomaksi, ettei enempää voisi siltä tuntua. Sillä on valtaa. Mutta äiti ja minde, on sellaisia, aitoja. Kyllä mä tiedän, että musta välittää hirveen moni ihminen, mut noiden seurassa mä voin ottaa sen vastaan. Mindeltäkin mä oon kysynyt suuria asioita, pohtinut sen kanssa asioita, joita en ole kellekkään toiselle kertonut. Se on kestänyt sen kaiken ja vieläkin vaan kävelee vierellä tukemassa, vaikka oon jo tosi syvällä...suurin osa ihmisistä ei kestä tällasta. Monet lähtee tilanteesta pois suojellakseen itseään. Joko se on hullu (ei ole) tai sitten se on vaan tosi luotettava. Mulle ei oo koskaan oikeesti kukaan muu, äidin lisäks, kun minde, ollut noin lojaali. Ei kukaan. Kaikki häviää jossain vaiheessa, lupauksista huolimatta, kaikki lähtee pois koska on liian rankkaa. Ja sitten on nämä ihmiset, jotka kävelee mun kanssa läpi ihan kaikesta. Vaikee uskoa todeksi, tuntuu, etten mä oo tällaista kohtelua ansainnut. Mut yritän ajatella, että kylläpäs olen, niinku kaikki muutkin, kaikilla ois oikeus tällaiseen, monella niin onkin, että on joku, johon voi luottaa. Mulla ne on olleet vähän tiukilla, ei oo jonoks asti riittäny. Mut kyllä kaks riittää mainiosti, nyt kun ne on. Sielun sisaruus on parasta. Ja jos multa kysytään taivaassa, mikä oli parasta elämässä, mä vastaan varmaan, että se luottamus jonka loppujenlopuksi sain rakennettua takaisin ihmiseen. Kun voi luottaa yhteen, uskaltaa luottaa toiseenkin. Luottamus ihmisiin on palaamassa. Mä nautin nyt, kun olen. Ostan ehkä jotain hyvää huomenna ja ens viikolla varmaan takin. On hyvä käydä nukkumaan, kun tietää, että on muutama, jotka on tukena ja joihin voi tilanteessa kuin tilanteessa luottaa. Ei tarvii pelätä, että jää yksin. Se on ollut mun suurin pelko. nojoo. Nyt meen nukkumaan. Kiitos jeesus.