Tajunnan virtaa...

"Kaikki on valmista jo", joku huusi. Mä luulen, että vielä vuosia on, viisi tai kuusi. Toista, ehkä kymmentä. Lapsen on helpompi olla, helpompi rakastaa. Kipu kestää ihan hetken vaan. "Kohta se on ohi, kestä vielä. Sua odottaa ihan kaikki sielä, kotona ja turvassa." Kaikki kantaa, kipu kestää hetken.
 Mut mä en ole turvassa, en täälä enkä sielä. Ja kipu, no se kestää minkä kestää, mä en tiedä. Aikuisen silmin sielu on rikki. Lapsen mieli, mikä se on? Rikkinäisen sieluun pääsee valokin parhaiten. Mut kuka korjaa kosteusvauriot ja homepilkut sen? Maailmassa yksin  jokaisen täytyy jaksaa. Ei ole paikkaa. Ei turvaa. Jokainen itselleen on itsensä turva. Ja jos minä olen se, jota eniten pelkään. Jos minä olen se ainoa joka jättäisi minut yksin yön selkään, missä on turva? Sielä kaikki jo valmista on. Turvassa. Pois pahasta. Mut vielä en mä mennä saa. Vielä mun täytyy kaikki piilottaa. "Äiti tapa mut nyt" mä huudan. Mut kukaan ei kuule. Mä kuulen. Taistelen itseäni vastaan. Huomaan, aika kuluu. Mua vaan sattuu ja sattuu. Ääni korvissa kovenee. "Äiti tapa mut nyt" se huutaa. Mä en enää selviä. Me ei enää selvitä. Sä tiedät sen. Mä tiedän sen. Mut kukapa täälä selviää. Lopulta se ei selviä kellekään. Työ ja Taakka. Sitä mä oon. oksettaa. kaikki on ihan kamalaa. mua sattuu ja mua satutetaan. Lopulta yksin. Jokainen huolehtimaan itsensä. Jokainen tekee oman tiensä. Kortit on jaettu ja niillä pelataan. Joku paremmin ja joku huonommin. Mut mitä sitte kun kortit loppuu, ei oo sanottavaa ? Sit kai vaan huudan ja odotan. odotan kuolemaa.

Luopumista ja Kiitosta.

Viimeaikoina on taas tapahtunut paljon. Hyvää. Huonoakin, mutta en toisaalta usko sen loppujen lopuksi olevan huonoa, koska siitä on seurannut hyvää. Elän muutoksen aikaa sisälläni jossain ihan selkeästi. Toisaalta olen elänyt aina, en muista enkä tunnista eilistä minää enää huomenna. Mutta tämä muutos on erilaista. Ei ole kiire, eikä pakko. Tai joiltakin osin on pakko. Mutta sekin tuo hyvää jollekkin toiselle, enemmän kuin muuttumattomuus toisi mulle. Lapsuus ja nuoruus muuttuu aikuisuudeksi. Huomaan, että olen konkari joissakin piireissä. Muistan 20 vuoden ajalta paljon asioita. Ja minut muistetaan monessa paikassa. On monta ihmistä, joita saan kiittää siitä, että olen elossa. Sellaisiakin, joiden etu, saatika sukunimeä en tiedä edes. Kasvot, tavat ja puhe ovat jääneet mieleen. Mutta nimeä en tiedä. Monta ihmistä. Ja se kaikki muuttuu. Minä muutun. Jotkut asiat eivät muutu vaikka niiden olisi hyvä muuttua. Mutta sitten on niitä asioita joiden ei koskaan toivoisi muuttuvan ja silti se on väistämätöntä. Asioita ja paikkoja. Sellasiakin joissa on koettu paljon vääryyttä ja pahaa, kipua ja pelkoa. Eikä silti tahtois niiden muuttuvan. Koska kaikesta edellä mainitusta huolimatta, mä muistan ja mut muistetaan. Kaikella rakkaudella. Sen tuskan määrää on vaikee kuvata, mitä sielä ha niiden ihmisten kanssa olen kokenut, niissä tiloissa. Mutta vielä vaikeampaa on kuvata sitä kaikkea onnea ja rakkautta, iloa ja valoa mitä olen kokenut. Jostain syystä luulen, että en palaa sinne enää. Ainakaan niihin tiloihin. Koska jossain vaiheessa toiminta niissä tiloissa lakkaa ja rakenteet muuttuu, toimintatavat muuttuu. Kaikki muuttuu. Paitsi se, mitä kerran oli. Muutoksen aika ja sen kestäminen on iso juttu. Isompi mitä osasin koskaan kuvitella. Tosin en koskaan osannut enkä halunnut kuvitella, että vielä tulee se päivä kun sitäkään vähää musta ei enää ole. Joku smartass sanois nyt, että kaikki se säilyy sydämessä. Kai se jollakin tavalla säilyykin. Mutta ei se riitä. Sitten mulla ei ole enää mun toista kotia. Mun turvapaikkaa. Mun muistot on mun päässä, mutta disson takia mä tarvitsen sen paikan. Että voisin muistaa. Haluan muistaa. Sen kaiken rakkaan ja hyvän. Ja huonon ja pahan. Koska siitä on seurannut niin paljon hyvää. Tuntuu hirveeltä, että se otetaan multa pois. Aikuisuus otti osansa. Ja seuraavaksi ottaa valtio oman osansa. Mulla tulee hirveä ikävä kaikkia teitä. Ja ja kaikkea mitä sain teidän kanssa kokea. Kiitos Paula yöllisistä keskusteluista, Kirsi ja Helena BBn katselu hetkistä, Juha erikoisleivistä, Harri hymyistä, Marjaana henkisestä tuesta, Anne siitä että olit niin rakas ja kiltti, Outi huumorista ja hauskoista hetkistä, Nina pitkistä jutteluhetkistä kiireen keskellä. Kaikille kiitos pitkistä hetkistä jotka teitte mulle, vaikka oli kiire. Ne merkkaa enemmän kun voin ikinä kertoa. Kiitos Riitta hyvästä hoidosta ja siitä, että kasvatit musta sitten loppua kohden kuitenkin ihan kunnollisen ihmisen, Risto R, Päivi, Sari P, Tuula L, Seppo T, Minna O, Päivi K-p, Atte K, Pentti K, Mikko H... teitä on niin monta. Te ja moni muu, esimerkiksi röntgenistä, olette olleet, jos ette ihan alusta, pitkään tällä matkalla mukana ja olette jokaikinen mulle tosi rakkaita. Sattuu luopua tiloista, mutta vielä enemmän teistä. Joku päivä sekin tulee. Tässä vaiheessa jos jollekkin jäi epäselväksi, paikka josta puhun ja joka on toinen koti mulle, on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin lasten ja nuorten yliopistollinen sairaala, eli tuttavallisemmin lastenklinikka. Piti saada tää ulos. Kiitos teille.

Hiljaa yössä

Tässä mä makaan näiden vitun seinien sisällä, mulle rakkaan ihmisen vieressä, jonka kanssa olen onnellinen. Enkä tunne mitään. Olen täysin tyhjä ja tyhjiössä, jossain sisälläni huutaa lapsi, joka on taas hylätty. Yritän järkeillä itselleni että kaikki on nyt just tosi hyvin. Ei ole. Mä itken lapsen syvää, sisäsyntyistä itkua ja ihminen mun vierellä havahtuu omista jutuistaan kysyen, mikä mua vaivaa. Ottaa kiinni, kun en vastaa ja halaa, tunnin verran mun parkuessa räkäistä lapsen itkuani, vollottaessani siinä räkä valuen. Hän pitää kiinni hiljaa ja silittää mua hellästi, välillä sanoen, ettei tässä ole hätää, me pärjätään. Mä itken ja itken ja muurit, seinät ja yksinäisyys ympäriltä, sekä sen mukanaan tuoma ahdistus, turtuus ja pelko murenevat jonnekin. Menee muutama sekunti ja sitten Se loppuu. Ollaan hiljaa, sinä ja minä. Ihan liki toisiamme. Mä huokaisen, tokaisen "kai se olis niitä lettuja mentävä tekemään". Sitten me ollaan hetki hiljaa ja noustaan. Sä kysyt, miten voin, mä vastaan että vähän on nenä tukossa, mutta kyllä mä pärjään. Me aletaan nauraa, niinkuin joskus naurettiin äidin kanssa. Sitten me tehdään lettuja. Tai oikeastaan, jauheliha kastikkeita kaksi, lättytäytettä ja lihapihvejä, sitten vasta niitä lättykä. Ja sinä piirrät ja kuuntelet mun höpinää. Siinä on arki ja hyvä yhdessä olo läsnä, me vaan ollaan. Omissa, rakkaissa puuhissa, rakkaan ihmisen kanssa. Sitten mä alan paistaa lettuja ja mua alkaa sattua. Tuntuu taas, että olen, niinkuin Sä sanot "helvetin kaukana merellä", eristyneenä ja turta. Alan ahdistua ja Sä huomaat sen, väitän vastaan. No ei mene kauaa, kun mä taas sanon, että okei, oon turta ja haluan että Sä lyöt mua. Sä et lyö. Kysyn, saanko viillellä. En saa. Sä otat kiinni ja mä väitän, ettei musta edes tunnu pahalta. Sä otat kiinni ja silität. Silität ja mussa herää taas Se lapsi. Kyyneleet alkavat vslumaan ja mä vaan vollotan. Ja vollotan. Ja valitan ja vollotan. Siitä, miten epäreilua on, että mun pitää jaksaa yksin. Sä ymmärrät mua, pyyhit räkää ja kyyneliä jo toistamiseen tänään mun kasvoilta, silität ja ymmärrät. Mä puhun siitä, miltä musta tuntuu olla tällainen ja miten pelkään ettei kohta ole edes ystäviä enää. Sä sanot, ettet hylkää. Ja taas mä itken ja Sä silität. Ollaan jo varmaan tunti oltu samassa asennossa siinä. Kysyn, "miten Sä mua jaksat?" Sä sanot mulle, että kun rakastaa toista, jaksaa ja haluaa olla apuna ja tukena. Mä en ymmärrä, joku rakastaa mua. Tällasena. Justhan mä päivälläkin hajosin ja olin kiukkunen, en psljoo puhunut, paiskoin tavaraa ja siivosin. Ja silti jaksat, Sä sanot. Kiitos sulle. Sit me taas nauretaan. Ja itketään. Ja nauretaan.

Tänäänkin väsyttää

Tai ehkä väsytti. En mä tiedä. En jaksais edes hengittää ja taas pitäs selvitä, kaikesta,yksin. Olen itseltäni salaa päästänyt taas itseni siihen tilanteeseen, että en saa itkeä enkä olla väsynyt. Olen. Mutten saisi. Terapiassakin pidän yllä jaksavaa minää. "Elämä on" totean usein ja alan puhua jostain arjen touhuista, vaikka päässäni huutaa sata tuhatta tunnetta, joiden olisi päästävä ulos. Miten minä ratkaisen sen? Ostan porkkanaa helvetisti ja pilkon sitä milli kertaa milli paloiksi niin että kädet menee kramppiin ja hiki valuu. Aina, kun stoppaaan tekemiset ja yritän olla hiljaisuudessa,  itseni kanssa,  se sama, joka syksyinen huuto alkaa taas. Väsyttää, se että olen hinkannut sitä samaa asiaa joka syksy, siitä asti kun se tapahtui. Eikä siltikään vieläkään mikään siinä ole muuttunut, muuta kuin huonompaan suuntaan,  vaikka sekin kai on merkki siitä, että jossain määrin menen eteenpäin. Koska se o  niin rankka asia, että väistämättä eteenpäin  meno tässä kohtaa vielä tarkoittaa että sattuu, saatanasti. Mutta montako vuotta mä vielä vain puran tätä,  ennen kun pääsen oikeasti käsittelemään, mitä tapahtui ja miksi? Ja voisin joskus taas elää paremmin?  Kauanko?  No,  niin kauan kun kela on yhteistyökykyinen,  asiaa voin hinkata vaikka hamaan tappiin, joka syksy. K:sta ei ole kiinni. Se on kyllä mahtava tyyppi. Se tietää musta hirveesti ja muistaa aina kaiken, haluaa kai oikeesti auttaa. Voin luottaa. Sen kanssa mä saan itsestäni irti paljon  ja se osaa kysyä just oikeat kysymykset aina. Voin luottaa siihen ihmisenä. Se tietää mun tarinan jo ja ripotellen paljonkin yksityiskohtia. Mutta aina se näitä juttuja jaksaa kuunnella alusta. Samoja asioita. Tuntuu oudolta,  että oikeastaan mä en tunne sitä. En tiedä siitä mitään. YhtäÄh mitään.  Se tuntee mut läpi asti. Omituista,  että tällaisen luottamuksen voi luoda jonkun tuikituntemattoman kanssa.

Loppu.

Tänään tapahtui vähään aikaan isoin asia mun elämässä. Lopetettiin k:n kanssa. Ainakin nyt toistaiseksi. Loppu ei ollut kenenkään vika. Eikä kenenkään tahto. Se vain kävi. Raha puhuu maailmassa ihmisten puolesta. Mä valvoin kaksi viimeistä viikkoa. Miettien mitä mun täytyisi sanoa ja mitä mä haluan sanoa. Paljon oli ajatuksia, tein ajatuskarttoja öisin paperille ja mietin, mitä sanon ja kuinka päin. Itkin ja mietin ja pelkäsin ja jännitin. Loppujen lopuksi, en saanut yhtään mitään järkevää paperille enkä mitään valmiita ja täydellisen kuvaavia lauseita, siitä miten koen tämän kaiken ympäröivän elämän. Vaikka yritin. Tämä saattoi olla viimeinen kohtaaminen ihmisen kanssa, joka tunsi minut kokonaan, sellaisen ihmisen kanssa joka kuitenkin oli suuri ja merkittävä osa mun elämää kaksi ja puoli vuotta. Ihmisen, joka opetti mut taas luottamaan. Ja uskomaan hyvään. Johon ensimmäisenä pystyin täysin luottamaan. Ja nyt Se on poissa ja ohi. Enkä lopuksi kuitenkaan osannut sanoa mitään. Puhuin isästä ja Kelasta ja ystävästäni. Puhuin myös siitä, miltä tämä tuntuu ja soitin kappaleen joka kertoi sen. Itkukin tuli. Lopuksi vaan hyvästeltiin ja hän lähti. Kerroin, etten koskaan unohda häntä ja silti jo nyt pelkään, etten enää huomenna muista, ääntä enkä kasvoja. Nyt itken. Ja mietin. Että miksi. Elämä lyö taas turpaan kuus nolla. Silti, haluan nähdä huomisen. Ja ylihuomisen. Muuta en muuttaisi kuin sen, etten aina ole jaksanut puhua siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Enkä aina ole osannut tarttua hetkeen kiinni. En ole osannut olla onnellinen aina, kun olis ollut aihetta. Enkä edes kiitollinen. Jälkeen päin vasta oikeesti tajuan, mitä tuosta ovesta tänään käveli ulos. Siihen ei riitä sanat. Mun olis tehnyt mieli pyytää Se jäämään ja itkeä silmät pihalle päästä. Olis tehnyt mieli huutaa ja itkeä ja rutistaa. Mutta mä vain hymyilin ja sanoin kiitos ja moi. En osannut muuta. Ei auta kuin toivoa, että Se tieetää tämän kaiken. Rukouksissa toivon, että kaikki menee niinkuin kuuluu ja että vielä joku päivä kohdataan.

kaikki hajoaa.

Pitkästä aikaa kirrjoitan...edelliseen tekstiini palatakseni, niinhän siinä kävi, kun pelkäsinkin, sairaalareissu siitä sit tuli. Olin pari viikkoa Töölössä ja oli aika rankkaa. Mut Se siitä. Kirjotan kännykällä, joten voi olla, että tulee virheitä, kun tässä on ennakoiva tekstin syöttö. Koko kesä on mennyt lähinnä sairasteluun ja sen maksamiseen. Omaan ja kissan, jonka kaiken taistelun ja taloudellisten ongelmien jälkeen jouduin antamaan pois, maatilalle asumaan. Ja nyt, kun vihdoin tein sen päätöksen ja ajattelin saavani hengähdystauon, niin ei. Koska syksy. Syksy on jo kolmatta vuotta ollut henkisesti erityisen raskasta aikaa, dissot pahenee, kun käyn traumaa joka tähän aikaan vuodesta tapahtui, läpi. Nyt ihan uudella ja hirveen raskaalla tavalla. Kroppa käy joka yö ja aamu täsmälleen samalla kaavalla ja samoihin kellonaikoihin kaikki traumaan liittyvät kipumuistot läpi. En uskalla enää nukkua. Pelkään, että uni vie mut traumaan ja taas herään kipuihin, joille en voi yhtään mitään. Jos täälä olis joku muu mun kanssa, joku ihminen, nukkumassa, Se vois auttaa. Ei kipuihin, mut en ainakaan olis yksin,eikä ehkä pelottais niin paljon...olis joku joka pitelis kiinni ja olis siinä. Lohduttamassa...koska niinkun k sanoi, ei tälle oikein mitään muuta voi. Mut en tiedä ketä kehtaisin pyytää ja kenellä ylipäänsä olis sellaseen mahdollisuutta, niistä, joiden kanssa voin olla avoin ja itteni...niitä ei ihan hirveen montaa ole. Jokasella on oma elämä ja hommat. Oonhan mä ennenkin pärjännyt, kun on ollu pakko mut niinku k sano, Tää kaikki kuormittaa mua kauheesti. Mut minkäs teet...kun ei voi mitään ni ei voi...jotenkin ihan kaikesta huolimatta, helpottaa edes vähän oloa, kun tiedän, että Se tietää, mitä täällä hymyn takana tapahtuu oikeesti. Ja etten oo yksin, et sitäkin aidosti harmittaa. Jep Joo...no. Tällasta. Oon muuten virallisesti eläkeläinen nyt. Yhteiskunnalle hyödytön paska. Sairas vaan ja aika yksin. En tuota ulos hyötyä, enkä ainakaan sisään. En muille, enkä itelleni. Miks mä oon täällä?

Pelkoa.

Puistattaa ja surettaa. Kohta on taas lähtö lähellä. Päätä särkee uhkaavasti, aivot tuntuu irtonaisilta ja siltä, kun niissä olis sata tulehtunutta syvää paperiviilto haavaa, jokaisella tärähdyksellä kun ne osuu kallon seinään, sattuu ihan saatanasti. Toivon ja odotan vielä, että kipu laantuisi...ettei tämä olisi nyt tässä. Koska jos niin on, ette kipu enää laannu, tämä oli tässä. Elämä oli nyt sitten tässä. Vatsaa vääntää, en tiedä, vääntääkö siksi, että päässä on ongelma, vai siksi, että pelottaa.
 Tuntuu, että oon tosi yksin. Vaikka nytkin juttelen facebookissa ystävän kanssa tästä, silti tuntuu, että olen yksin. Ja niin olenkin. Enhän mä ole koskaan edes soittanut itse ambulanssia. Ja olen puhelinkammoinen. Ja neulakammoinen. Silloin kun äiti oli vielä samassa taloudessa, pystyin aina luottamaan, että on joku, joka soittaa ja tulee mukaan, etten mä oo yksin eikä mun tarvii itse tehdä niitä asioita. On joku joka puolustaa mua. Nyt mun on pärjättävä yksin. Nyt mulla ei ole ketään, jonka kanssa voisin yöllä lähteä,  joka voisi lähteä mun kanssa. Ja olla tukena. Niitä on, muutama, jotka on puhelimitse melkein aina tavoitettavissa ja sitä kautta pystyvät olemaan tukena. Mutta...silti. Pelottaa niin pirusti. Eikä nekään ihmiset 24/7 valvo. Äiti valvoi. Äiti valvoi jos oli tarvis.
  Pelottaa. Ei muuta. Itkettää. Äh...lääkäri kyllä varoitti, että näin voi käydä. Että särkee kovin ja joudutaan ottamaan pakkia. Mutta jos nyt joudutaan ottamaan pakkia kaikki on mennyttä. Mä en selvinnyt. Mitä mä sitten teen? En mä haluaisi vielä kuolla. Mulla on kaikki mun rakkaat, velikin täyttää virallisesti huomenna 6. En mä voi oikeesti jättää äitiä ja kaikkia muita, jotka musta välittää, tänne. Lähteä vaan. Vaikka tiedän, että äitikin tajuaa sen ja ymmärtää, mutta siltikään en voi. Mut mitä mä sit teen?? Oikeesti. Miten mä sit ikinä selviän tästä? 
 Tuntuu niin tosi pahalta, sekin, että nyt on muutamana päivänä ollut oikeesti ihan kivaa elämää. Että oon jaksanut lähteä kaupoille avustajan kanssa ja ostanut itelleni kaikkea oikeesti kivaa ja siitä on tullut hyvä mieli. Oon elänyt mun elämää täysillä. Miten mä oon uskaltanut? Kun nyt joudun taas kohtaamaan sen varjopuolen, että saatan joutua luopumaan taas siitä kaikesta hetken hyvästä, rysäyksellä. En mä sitä pahaa pelkää, pelkään vaan sitä pettymystä siitä, että joudun taas luopumaan. Sitä tunnetta, etten mä taaskaan kestänyt eikä mun elämä taaskaan kestänyt, sitä, että taas, mä oon liian heikko elämään sitä elämää, mitä muut saa elää ja mitä mäkin haluaisin elää. Mulla ei vaan yksinkertasesti kunto kestä. Pitäis tyytyä siihen, mitä tää elämä on oikeesti mulla, kipua ja väsymystä, siihen pitäs tyytyä. Ei sais yhtään mennä rajan yli sorkkimaan. Heti käy näin. 
 Sillon, kun asennoituu niin, että elämä on tällasta, kipua ja väsymystä eikä muuksi muutu ja pysyy kotona, on helpompaa. Sillon ei rysähtele joka päivä sataa kilsaa maan alle. Jos nautin, mun on pakko nauttia täysillä...koska sellasta en tee kovin usein. En osaa jarruttaa. Ja sit sattuu, kun taas iskee tää "normaali" elämä päin kasvoja. Ja sit, kun on kivaa, en halua muistaa, millasta tää on oikeesti sit taas suurimman osan ajasta. 
  Ehkä mä olen ansainnut ne pienet ilon hetket. Mutta niiden takia, tää kipu ja tuska tuntuu pahemmalta. Ne vahvistaa toisiaan. Mitä kovempi kipu, sitä enemmän nautin niistä pienistä unohduksen hetkistä. Mitä enemmän nautin niistä, sitä enemmän kärsin kivusta. Ne ruokkii toisiaan. Helpointa on ja olis, jos vaan istuisin kotona, harmaassa mössössä, kaikki olis harmaata. Ei sekään kivaa oo. Mutta helpompaa.
 Nytkin voisin ajatella, että no, ihan sama, tää kipu oli odotettavissa, että olis ollut naivia odottaa yhtään mitään muuta. Mutta sen sijaan, että ajattelisin noin, itken ja itken ja itken ja itken ja pelkään, miten tässä käy. Ja itken sitä, että miksi tämä meni näin, kun olisi voinut mennä niinkin, että ei olis tullut enää kipuja.
 Olen pettynyt. Jos olisin suosiolla pysynyt sielä harmaan boxin sisällä, en olis joutunut pettymään ja tää kaikki olis helpompi sietää. Luoja tietää, missä mennään aamulla. Voin kertoa, että taidan lukittautua muutamaks päiväks tänne itkemään ja miettimään, mitä tuli taas tehtyä ja sitten palaan sinne harmaan boxin turvaan, jossa mikään ei tunnu missään ja kaikki on ihan sama. Sielä on helppo olla.