Hmm...

Monta asiaa pyörii mielessä, hyviä ja huonoja. Tärkeän kanssa nähdään kai ens viikolla ja mulla alkaa työt maanantaina. En millään jaksais, musta tuntuu, että ei oo mahdollista selvitä siitä. Mut niinku M jo sanoi, pitäis vaan ajatella, että pystyy ja jaksaa, ni kyl sitä sit kans jaksaa. Keskiviikkona mulle tuli taas olo, että oon ihminen, oikeesti. Olin tosi reipas, lähdin jo aamulla 8 junalla hesaan, kävin moikkaamassa ystävää ihan uudessa paikassa ja löysin ihan itsekseni sinne. Sen jälkeen, jäin vielä pyörimään forumiinkin, törmäsin mun tätiin ja käytiin kahvilla, sit soitin ajan kuluksi M:lle, sekin oli hesassa silloin sattumalta ja tavattiin, oli kyl ihana nähdä :) Se on mulle niin tärkee ihminen...sit vielä illalla soitin sille, juteltiin enempi ja sillai...tuntuu, kun se oikeesti välittäis musta ja tahtois olla tekemisissä...niiku oikeesti...eikä vaan siks, että mä tarviin ihmistä vierelleni. :) Sen kanssa puhuttiin, että nähdään kunnolla tässä kohta, kun sillä on loma nyt, eikä munkaan työpäivät oo kun 3 tuntia päivässä, ni pystyn hyvin irtoomaan helsinkiin, tikkurilaan tai mihkävaan. Se vaan on niin ihana ihminen, valoa valoa valoa valoa. :) Ja pitää mua jotenkin, niin tasavertaisena. Eikä mua hävetä sen seurassa. Ei pätkääkään...vaikka vois hävettää, kun se mut on nähnyt ja mun viat. Arvet jne...melkein mikään, ei ole siltä ollut salassa, tai ei olekkaan, jos mun kehosta puhutaan. Mutta silti mua ei sen seurassa hävetä. Jännä juttu. Se tuntuu ymmärtävän mua täysin, kokonaan...kaiken tajuaa, eikä oikeestaan tunnu siltä, että sen kanssa hiertäis mistään kohtaa, niinku useimpien kanssa. Se jättää muhun aina jonkun ilon ja valon tullessaan. Pienikin hetki sen kanssa on arvokas. Se tuntui olevan sille vielä vähän epäselvää, että tosiaan, pienikin hetki on mulle tärkeä oikeesti. Mut kyl se sen tulee tajuumaan varmasti :)

Syvä rauha...vähän ehkä pelottavan syvä.

Tuntuu kovin kevyeltä. Mutta silti kauheen raskaalta. Tuntuu siltä, että vois kuolla. Hypätä ikkunasta pää edellä asfalttiin ja se olis sitte siinä. Vois vetää ranteet auki. Koska vihaan itseäni. Toimin rakkaudesta muita kohtaan, rakastan muita ihmisiä. En kuitenkaan rakasta itseäni, tippaakaan. Vihaan itseäni. Inhoa ja vihaan itseäni kaikista eniten tässä mailmassa. Voisin mennä kylpyammeeseen, vetää ranteet auki ja hukuttautua. Tai ottaa yliannostuksen. Monta olis vaihtoehtoa. Kuitenkaan, rakkaudesta toisiin, en sitä voi tehdä. Pitäis varmaan mennä nukkumaan. Muuten tuun hulluksi. Oikeesti. Mutta nämä ovat ihan todellisia ajatuksia ja tuntemuksia. Mitä se auttaa, että niitä pakenee? Ei mitään. No, kai mä yritän kuitenkin.

valo ja valon aamut jatkuu...

Rakkautta rakkautta rakkautta vain :) Oon täynnä hyvää energiaa ja iloa, rauhaa ja rakkautta. Onnea. Syvää varmuutta siitä, että kaikki tulee vielä menemään hyvin ja asiat järjestyy...Iloa siitä, että tunnen ihmisiä, jotka käyvät kaikki tiet kanssani läpi ja ovat vierellä ja iloitsevat onnestani silloin, kun se on aiheellista. Minä olen nyt onnellinen. Onnellinen kaikesta. Ja tiedän, että tätä rauhaa ja onnea, ei kukaan voi viedä minulta pois. Kukaan ei tätä voi ottaa pois, vaikka miten tahtoisi. Koska se on perusta kaikelle olemassa olevalle, minulle. Kaiken, pitäisi lähteä rakkaudesta. Kaiken toiminnan ja ajattelun, pitäisi lähteä siitä, että rakastaa. Sitä mieltä olen ja niin se minun kohdallani myös menee. Minun toimintani lähtee rakkaudesta toiseen ihmiseen ja siitä, että tahdon kaikille hyvää. Haluan jakaa onneani ja iloani. Mitä sillä muutenkaan saavuttaa, että on vihainen tai töykeä? Ei mitään. Rakkautta ja anteeksi antoa. Sillä saa itselleen ja toisille, kaikista parhaimman olon. Kiitos, kaikille, jotka ehkä joskus ovat mun tekstejä lukeneet. Toivottavasti tämä jäisi ihmisten mieleen. Toimikaa rakkaudesta.