sunnuntai 26. elokuuta 2012

Ääri rajoilla, taas kerran.

Taas mä löydän itseni tästä itkemästä ja miettimästä, missä kohtaa menikään vikaan?
Sisällä velloo pelko ja ahdistus siitä, että taas käy, niinkuin aina. Taas niin on käynyt. En mä tästä hengissä selviä kuitenkaan. Mutta oishan se ihan kiva, että sais joskus vähän taukoakin, hengittää.
Mä oon taas nähnyt ihan sairaita unia, enkä erota milloin ne on unia ja milloin totta...se on pelottavaa. Onneks mulla on tärkeä...se ymmärtää mua. Se kai tietää miltä musta tuntuu. Se kai välittää musta oikeesti. Näin sitä taas yks päivä, sillä oli syntymäpäivä. Olin tehnyt sille lahjakassin ja lauloinkin. Ja se tykkäs...Sen kanssa kaikki on niin helppoa, mitään ei tarvii salata, esittää eikä selitellä...Se ymmärtää mua niin hyvin. Ja se on seissyt mun vierellä nää kaikki vaikeimmat vuodet. Se on tehnyt asioita joita ei voi olettaa keneltäkään, joita ei voi vaatia eikä odottaa. Ja kaiken se on tehnyt sydämestään. Miten sä kiität sellasta ihmistä mitenkään, millään tavalla joka kattaa kaiken sen mitä se on mun hyväks tehny? Ei kai sitä tarpeeks ikinä voi kiittää.
Otsikko nyt joka tapauksessa oli, että äärirajoilla ollaan taas kerran. Ja niin kyllä ollaan. Tuntuu, että pää hajoo, eikä oikeesti vaan enää pysty jaksaa tätä kaikkea. Ahistus valtaa vaan koko kehon...nyt oon onneksi saanut lääkkeen, joka siihen auttaa, vihdoin. Mut ei se mun oloa vie kuitenkaan pois...Tää on niin puuduttavaa. Lupasin tänään, että en tee itselleni mitään...huoh...tyhmä lupaus. Äh, tuntuu, etten mä mitään pysty kirjottaan, pää on niin turta ja tukossa. antaa olla.

lauantai 11. elokuuta 2012

Iloinen kuolema...

Liian usein mieleen tulee, mitä jos sitä vaan lähtis menee? Monesti sitä jo suunnittelee.
Mä nautin siitä, että saan olla yksin, että muhun ei katsota. Mä nautin siitä ajatuksesta, että
se mitä itsestäni ja elämästäni ajattelen, on oikein ja niin sen kuuluu mennä. Mun elämässä on ollut paljon mäkiä. Ja mua alkaa väsyttää, niiden edestakainen ravaaminen. Mä en ole nyt ollut onnellinen moneen vuoteen, sitten lapsuuteni. Musta olis ihanaa, vaan nukkua pois. Nätisti ja hiljaa, niin ettei kukaan huomaa. Pääsis tästä puristavasta tunteesta pois. Kun mikään ei onnistu ja kaikki on mun vikani. Ja ainoa paikka missä joku jotain ymmärtää, on lääkäri, tosin sieläkin hirveen usein, ne vaan leikkii, että ymmärtää, eivätkä kuitenkaan ymmärrä. Kukaan ei ymmärrä, kuinka mun elämä on kaikkien lakien vastaista, kuinka jopa hengittäminen voi olla raskasta. Saatika se, että suunnitelmat joilla olet ajatellut pysyväs seuraavan lukuvuoden hengissä, kaatuvat. Mitäs sitten tehdään?

Vois ihan vaan oikeesti laittaa hanskat tiskiin. Missään ei oo järkeä, mitään en tunne, mitään en kuule. Tuskin ees haluan. Mulla on yksi tavoite. Jos mulla on joku tavoite, mä pysyn siinä ja toteutan sen. Mun tavoite on päästä tästä tuskasta. Se riittää. Mä voin vielä sinnitellä pitkäänki, mutta ketä se hyödyttää? EI KETÄÄN.  Tää on taas näitä iltoja, kun ei vaan jaksa. Kun on kädet ihan puhki, siitä, että on yrittänyt saada lattiaa pesemällä vessassa, edes jotakin tyydystystä siitä, että on olemassa ja kykenee tekemään vielä omin neuvoin asioita. Mutta sitten loppuu puhti ja into, kun huomaatkin, että oho, se onkin tänään jo viides kerta kun mä täällä jynssäilen yksinäni, vaikka voisin olla ulkona. Tai oho, se onkin jo kymmenen toi kello, turha mun on enää vaatteita päivävaatteiks vaihtaa tai nousta sängystä kun on jo ilta. Ja sitten, kun sitä saa ahterinsa raahattua johonkin, tulee negatiivista palautetta, siitä kuinka taaskaan ei oo tehnyt jotain, ei oo hyvä siinä eikä tuossa tai pitäisi ehkä olla pirteämpi. Sitten mä kysyn, ketä varten? Ja ihminen jolta kysyn, vastaa, no itseäs. :DD VITTU MITÄ PASKAA oikeesti. Jos se kerta häiritsee niin paljon, että siitä pitää oikein suullisesti ilmaista, kun en jaksa mitään, enkä kehoituksesta huolimatta jaksa, ni ketäs varten mä sit sitten teen?? No en ainakaan itteäni. Jos mä en saa siitä mitään irti, ni mä en tee. Eihän siinä ole järkeä.