Menetyksiä.

Aamu...Väsyttää. En taaskaan nukkunut, kuin ehkä muutaman tunnin oikeasti.
Sitten mut herättää se, että face oli jäänyt yöksi taas päälle. Niinkuin aina,
jos mä olen ottanut unilääkkeen ennen aikojaan.

Sitten alkaa mieleeni muistua eilinen. Pikkuhiljaa, sumuisesta mielestä se jostan selkiytyy.
Istuin eilen tärkeän kanssa kahvilla, monta tuntia. Sellaista tapahtuu vain noin kerran dynastiassa,
vaik emme ees siellä enää elä. Muistan, kun odotin autoa hakevaksi. Yritin olla skarppina, että
en myöhästyisi, yritin pitää itseni koossa. Siitä oli niin kauan, kun olin lähtenyt autolla ja kävellen
yhtään mihinkään. Siitä oli niin kauan, kun olin lähtenyt tärkeän kanssa yhtään mihinkään.
Portilta autolle sujui, melkein ongelmitta, pelkäsin nolaavani itseni. Jalat tuntuivat kipeiltä ja raskailta.  Autossa, oli hiljaista. Mutta sitä hiljaisuutta olisi voinut kuunnella monta tuntia. Se oli oikeasti mukavaa hiljaisuutta. Kun olimme willan parkkihallissa, meinasin saada slaagin. Mun pitäisi jaksaa autolta hissille ja hissiltä vielä monta metriä kulmikseen. Se tuntui mahdottomalta. Silti pidin kaiken sisälläni, aivan kuin mikää ei olisi vialla. Ja onnistuin. Sitäkään, ei nykyään tapahdu mitenkään liian usein. Pääsin istumaan. Huokaisin helpotuksesta, sydän takoi rinnassa varmaan ainakin 3000 kertaa minuuttiin. Minua itketti. Katselin, kun ihmiset ajoivat pyörillään ohi ja odotin.

Meillä oli ihan oikeasti, hauskaa. Minä olin taas hetken ihminen. Tärkeän kanssa voi puhua mistä vaan. Siitä on tullut mulle isosisko. Mut sitten se yhtäkkiä sanoo kasvot peruslukemilla, että silläkin on jotain mitä sen pitäisi kertoa. Mä arvasin, että jotain, mikä vaikuttaa muhun. Se sanoi, että lopettaa työt ja lähtee opiskelemaan...Sanoi olevansa väsynyt. En sanonut ääneen, mutta päässäni alkoi heti huutaa ääni : minun syy, minun syy....En mä jaksaisi enään uudelle ihmiselle kaikkea selittää. Mäkin lopetan. 

Sitten, pian sen jälkeen se ajoi mut kotiin. Kerroin sille mitä siitä ajattelen. Ja sain kuulla olevani tärkeä. Nousin autosta, harpoin yläkertaan ja itkin. Itkin paljon. Vaikka meillä oli kivaa. Silti mä vain itkin. Otin lääkkeen ja jatkoin itkemistä. Sain joskus neljän aikaan unenpäästä kiinni. Ja heräilin jatkuvasti. Mä en vain ymmärrä, miksi. Viime viikolla sain kuulla menetyksestä, jonka tulen kohtaamaan ja nyt tämä. Musta tuntuu, että kaikki viedään pois. Taas.

Mistä tietää, onko vai eikö?

Mistä tietää, oikein vai väärin teinkö?

Minä en tiedä. Enkä ehkä haluakkaan.

Haluan vain nukkua, tuntea tuulen tuoksuja.

Kuulla miten meri kohisee, mukanaan viestin

kaukaa tuo. Ehkä jossain on joku, jolle voin 

kaiken antaa, ehkä jossain on joku, joka

minua voi kantaa. Olen surullinen. Ei muuta.

Haluan vaipua yksin, yksin johonkin pimeään.

Päätin aloittaa blokkaamisen, koska elämässäni näin loman aikana, ei ole muutakaan sisältöä.
Päätin, että jotain ryhtiä on saatava. Jotakin tavoitteita.
Olen 17 vuotias tyttö. Enkä ole normaali. Käsite normaali, tarkoittaa tässä  yhteydessä elämän haluista, muiden odotukset täyttävää, kaunista, tavallista ihmistä. Minä, en ole noista mitään. Olen pettymys yhteiskunnalle, pettymys, koko elämälle.

Minä en ole kenellekkään se. Olen kaikille vain joku. Ja jos elämässäni on minulle ihminen joka onnistuu rikkomaan kuoreni ja saamaan aseman, jossa minä olen täysin haavoittuva, ensin käy niin, että minä luotan. Sen jälkeen, minut rikotaan, aivan kuten rikotaan juuri rakennettu hiekkakakku lasten hiekkalaatikolla, kerrostalon nuhjuisessa pihassa, joka ei edes ole kummoinen paikka rakentaa sellaista hienoa, aikaa vaatinutta kakkua. Minut rikotaan kuin tuo kakku. Ja se toistuu, toistumistaan. Nyt olen tullut siihen pisteeseen, ettei se voi enään toistua. Ainoa keino, lopettaa rikkomisen kierre, on lopettaa rakentaminen. Kerrostalo kuvaa tässä kohtaa, minun elämääni. Miksi rakentaisin itseäni elämässäni, koska elämäni on pettymys, ei vaan minä olen pettymys jo valmiiksi elämälle. Turha minun on itseäni yrittää rakentaa elämäni rumaan pihaan, minut vain aina käydään potkimassa kumoon, rikkomassa.

Olisiko liikaa?

Minä en ole paljonkaan elämässä pyytänyt. Olisiko liikaa, saada joku ihminen rinnalle, jonka tietäisi siinä aina pysyvän? Olisiko liikaa, pyytää, että sekin ainoa asia jonka yritin pitää pitkään kasassa, pääni, olisi pysynyt kasassa, kun mikään muu ei enään pysynyt?  Kysymyksiini on vastaus. Kyllä, se on aivan liikaa. Minä olen syntynyt sairaaksi. Pitäisikö sen kanssa oppia elämään? Mielestäni, sen kanssa ei tarvitse oppia elämään, sen kanssa pitää oppia pärjäämään. Mutta minä en opi. Synnyin sairaana. Heikkona. Ihmisenä, joka on turha yhteiskunnalle, ihmisenä, joka ei ole mitään kellekkään.
Ehkä se lähtee siitä, että minä en ole itselleni yhtään mitään muuta, kuin taakka. Olen itseni omaishoitaja, minulla ei ole muuta. Olen itselleni koko päivätyö.


Joskus minä vain itken. Istun hiljaa ja itken.  Itken väsymystäni. Tätä kaikkea. Haavoja käsissä.  Itken usein. En vain aina muista sitä. Pääni hajosi, kun menin ensimmäiselle luokalle kouluun. Tarha aikaan asti muistan vain iloisen lapsen jonka asiat olivat hyvin. Koulu kun alkoi, kaikki muuttui. Minusta tuli poikkeava. Tein selittämättömiä asioita, valehtelin, unohtelin ja kaikkea muuta. Minä en ole sellainen, sanoin monesti äidille ja opettajille. Ja sain vain huudot. Itkin vain, monta tuntia aina öisin miettien, miten selviän seuraavasta päivästä.  Samaa jatkui ja minua alettiin 2 luokalla kiusaamaan. Valehteluni paheni ja lisääntyi, niinkuin myös läksyjen huolehtiminen, se jäi kokonaan.


Samaa rataa jatkui viime jouluun, kunnes sain ensimmäisen poissa olo kohtauksen. Kyllä minulla paniikkia ja masennusta oli ollut, paljon nukkumis vaikeuksia. Mutta nyt kaikki räjähti käsiin. Ensimmäisen kohtauksen sain muistaakseni jotenkin poissa kotoa....en muista. Kotona kun sain kohtauksen, äitini näki sen. Seuraavan kerran heräsin sairaalassa, hillittömästi itkien. Epäiltiin epilepsiaa. Tutkimukset tehtiin, mitään ei löytynyt. Menin psykiatrille.


Psykiatri kysyi : Onko sulla ollut selittämätöntä unohtelua, käytöstä joka ei tunnu omalta, muisti katkoja tai muuta?.....Mulla oli ollut kaikki edellä mainitut oireet jo monta vuotta. Lääkäri ties heti mikä on. Olin psyykkisesti vaikeasti häiriintynyt. Ensin sain monet lääkkeet, joiden oli tarkoitus poistaa kaikki harhat ja kohtaukset. Kyllähän ne poisti, kun nukuin vuorokaudesta 20 tuntia. Lopetin lääkkeiden päivittäisen käytön, aloin käyttää vain tarpeen vaatiessa. Ei sekään tunnu hyvälle. Kohtauksia ja unohtelua, muistikatkoksia ja ääniä...joka päivä. Mutta mitä muutakaan voin, jos haluan pitää edes niistä pienistä hyvistä hetkistä kiinni, joita on jos, en ole lääkkeiden turruttama? En tiedä. Alkaa tuntu siltä, ettei oikeasti enään kiinnosta.