"Kaikki on valmista jo", joku huusi. Mä luulen, että vielä vuosia on, viisi tai kuusi. Toista, ehkä kymmentä. Lapsen on helpompi olla, helpompi rakastaa. Kipu kestää ihan hetken vaan. "Kohta se on ohi, kestä vielä. Sua odottaa ihan kaikki sielä, kotona ja turvassa." Kaikki kantaa, kipu kestää hetken.
Mut mä en ole turvassa, en täälä enkä sielä. Ja kipu, no se kestää minkä kestää, mä en tiedä. Aikuisen silmin sielu on rikki. Lapsen mieli, mikä se on? Rikkinäisen sieluun pääsee valokin parhaiten. Mut kuka korjaa kosteusvauriot ja homepilkut sen? Maailmassa yksin jokaisen täytyy jaksaa. Ei ole paikkaa. Ei turvaa. Jokainen itselleen on itsensä turva. Ja jos minä olen se, jota eniten pelkään. Jos minä olen se ainoa joka jättäisi minut yksin yön selkään, missä on turva? Sielä kaikki jo valmista on. Turvassa. Pois pahasta. Mut vielä en mä mennä saa. Vielä mun täytyy kaikki piilottaa. "Äiti tapa mut nyt" mä huudan. Mut kukaan ei kuule. Mä kuulen. Taistelen itseäni vastaan. Huomaan, aika kuluu. Mua vaan sattuu ja sattuu. Ääni korvissa kovenee. "Äiti tapa mut nyt" se huutaa. Mä en enää selviä. Me ei enää selvitä. Sä tiedät sen. Mä tiedän sen. Mut kukapa täälä selviää. Lopulta se ei selviä kellekään. Työ ja Taakka. Sitä mä oon. oksettaa. kaikki on ihan kamalaa. mua sattuu ja mua satutetaan. Lopulta yksin. Jokainen huolehtimaan itsensä. Jokainen tekee oman tiensä. Kortit on jaettu ja niillä pelataan. Joku paremmin ja joku huonommin. Mut mitä sitte kun kortit loppuu, ei oo sanottavaa ? Sit kai vaan huudan ja odotan. odotan kuolemaa.
