Luopumista ja Kiitosta.

Viimeaikoina on taas tapahtunut paljon. Hyvää. Huonoakin, mutta en toisaalta usko sen loppujen lopuksi olevan huonoa, koska siitä on seurannut hyvää. Elän muutoksen aikaa sisälläni jossain ihan selkeästi. Toisaalta olen elänyt aina, en muista enkä tunnista eilistä minää enää huomenna. Mutta tämä muutos on erilaista. Ei ole kiire, eikä pakko. Tai joiltakin osin on pakko. Mutta sekin tuo hyvää jollekkin toiselle, enemmän kuin muuttumattomuus toisi mulle. Lapsuus ja nuoruus muuttuu aikuisuudeksi. Huomaan, että olen konkari joissakin piireissä. Muistan 20 vuoden ajalta paljon asioita. Ja minut muistetaan monessa paikassa. On monta ihmistä, joita saan kiittää siitä, että olen elossa. Sellaisiakin, joiden etu, saatika sukunimeä en tiedä edes. Kasvot, tavat ja puhe ovat jääneet mieleen. Mutta nimeä en tiedä. Monta ihmistä. Ja se kaikki muuttuu. Minä muutun. Jotkut asiat eivät muutu vaikka niiden olisi hyvä muuttua. Mutta sitten on niitä asioita joiden ei koskaan toivoisi muuttuvan ja silti se on väistämätöntä. Asioita ja paikkoja. Sellasiakin joissa on koettu paljon vääryyttä ja pahaa, kipua ja pelkoa. Eikä silti tahtois niiden muuttuvan. Koska kaikesta edellä mainitusta huolimatta, mä muistan ja mut muistetaan. Kaikella rakkaudella. Sen tuskan määrää on vaikee kuvata, mitä sielä ha niiden ihmisten kanssa olen kokenut, niissä tiloissa. Mutta vielä vaikeampaa on kuvata sitä kaikkea onnea ja rakkautta, iloa ja valoa mitä olen kokenut. Jostain syystä luulen, että en palaa sinne enää. Ainakaan niihin tiloihin. Koska jossain vaiheessa toiminta niissä tiloissa lakkaa ja rakenteet muuttuu, toimintatavat muuttuu. Kaikki muuttuu. Paitsi se, mitä kerran oli. Muutoksen aika ja sen kestäminen on iso juttu. Isompi mitä osasin koskaan kuvitella. Tosin en koskaan osannut enkä halunnut kuvitella, että vielä tulee se päivä kun sitäkään vähää musta ei enää ole. Joku smartass sanois nyt, että kaikki se säilyy sydämessä. Kai se jollakin tavalla säilyykin. Mutta ei se riitä. Sitten mulla ei ole enää mun toista kotia. Mun turvapaikkaa. Mun muistot on mun päässä, mutta disson takia mä tarvitsen sen paikan. Että voisin muistaa. Haluan muistaa. Sen kaiken rakkaan ja hyvän. Ja huonon ja pahan. Koska siitä on seurannut niin paljon hyvää. Tuntuu hirveeltä, että se otetaan multa pois. Aikuisuus otti osansa. Ja seuraavaksi ottaa valtio oman osansa. Mulla tulee hirveä ikävä kaikkia teitä. Ja ja kaikkea mitä sain teidän kanssa kokea. Kiitos Paula yöllisistä keskusteluista, Kirsi ja Helena BBn katselu hetkistä, Juha erikoisleivistä, Harri hymyistä, Marjaana henkisestä tuesta, Anne siitä että olit niin rakas ja kiltti, Outi huumorista ja hauskoista hetkistä, Nina pitkistä jutteluhetkistä kiireen keskellä. Kaikille kiitos pitkistä hetkistä jotka teitte mulle, vaikka oli kiire. Ne merkkaa enemmän kun voin ikinä kertoa. Kiitos Riitta hyvästä hoidosta ja siitä, että kasvatit musta sitten loppua kohden kuitenkin ihan kunnollisen ihmisen, Risto R, Päivi, Sari P, Tuula L, Seppo T, Minna O, Päivi K-p, Atte K, Pentti K, Mikko H... teitä on niin monta. Te ja moni muu, esimerkiksi röntgenistä, olette olleet, jos ette ihan alusta, pitkään tällä matkalla mukana ja olette jokaikinen mulle tosi rakkaita. Sattuu luopua tiloista, mutta vielä enemmän teistä. Joku päivä sekin tulee. Tässä vaiheessa jos jollekkin jäi epäselväksi, paikka josta puhun ja joka on toinen koti mulle, on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin lasten ja nuorten yliopistollinen sairaala, eli tuttavallisemmin lastenklinikka. Piti saada tää ulos. Kiitos teille.