Hiljaa yössä

Tässä mä makaan näiden vitun seinien sisällä, mulle rakkaan ihmisen vieressä, jonka kanssa olen onnellinen. Enkä tunne mitään. Olen täysin tyhjä ja tyhjiössä, jossain sisälläni huutaa lapsi, joka on taas hylätty. Yritän järkeillä itselleni että kaikki on nyt just tosi hyvin. Ei ole. Mä itken lapsen syvää, sisäsyntyistä itkua ja ihminen mun vierellä havahtuu omista jutuistaan kysyen, mikä mua vaivaa. Ottaa kiinni, kun en vastaa ja halaa, tunnin verran mun parkuessa räkäistä lapsen itkuani, vollottaessani siinä räkä valuen. Hän pitää kiinni hiljaa ja silittää mua hellästi, välillä sanoen, ettei tässä ole hätää, me pärjätään. Mä itken ja itken ja muurit, seinät ja yksinäisyys ympäriltä, sekä sen mukanaan tuoma ahdistus, turtuus ja pelko murenevat jonnekin. Menee muutama sekunti ja sitten Se loppuu. Ollaan hiljaa, sinä ja minä. Ihan liki toisiamme. Mä huokaisen, tokaisen "kai se olis niitä lettuja mentävä tekemään". Sitten me ollaan hetki hiljaa ja noustaan. Sä kysyt, miten voin, mä vastaan että vähän on nenä tukossa, mutta kyllä mä pärjään. Me aletaan nauraa, niinkuin joskus naurettiin äidin kanssa. Sitten me tehdään lettuja. Tai oikeastaan, jauheliha kastikkeita kaksi, lättytäytettä ja lihapihvejä, sitten vasta niitä lättykä. Ja sinä piirrät ja kuuntelet mun höpinää. Siinä on arki ja hyvä yhdessä olo läsnä, me vaan ollaan. Omissa, rakkaissa puuhissa, rakkaan ihmisen kanssa. Sitten mä alan paistaa lettuja ja mua alkaa sattua. Tuntuu taas, että olen, niinkuin Sä sanot "helvetin kaukana merellä", eristyneenä ja turta. Alan ahdistua ja Sä huomaat sen, väitän vastaan. No ei mene kauaa, kun mä taas sanon, että okei, oon turta ja haluan että Sä lyöt mua. Sä et lyö. Kysyn, saanko viillellä. En saa. Sä otat kiinni ja mä väitän, ettei musta edes tunnu pahalta. Sä otat kiinni ja silität. Silität ja mussa herää taas Se lapsi. Kyyneleet alkavat vslumaan ja mä vaan vollotan. Ja vollotan. Ja valitan ja vollotan. Siitä, miten epäreilua on, että mun pitää jaksaa yksin. Sä ymmärrät mua, pyyhit räkää ja kyyneliä jo toistamiseen tänään mun kasvoilta, silität ja ymmärrät. Mä puhun siitä, miltä musta tuntuu olla tällainen ja miten pelkään ettei kohta ole edes ystäviä enää. Sä sanot, ettet hylkää. Ja taas mä itken ja Sä silität. Ollaan jo varmaan tunti oltu samassa asennossa siinä. Kysyn, "miten Sä mua jaksat?" Sä sanot mulle, että kun rakastaa toista, jaksaa ja haluaa olla apuna ja tukena. Mä en ymmärrä, joku rakastaa mua. Tällasena. Justhan mä päivälläkin hajosin ja olin kiukkunen, en psljoo puhunut, paiskoin tavaraa ja siivosin. Ja silti jaksat, Sä sanot. Kiitos sulle. Sit me taas nauretaan. Ja itketään. Ja nauretaan.