Puistattaa ja surettaa. Kohta on taas lähtö lähellä. Päätä särkee uhkaavasti, aivot tuntuu irtonaisilta ja siltä, kun niissä olis sata tulehtunutta syvää paperiviilto haavaa, jokaisella tärähdyksellä kun ne osuu kallon seinään, sattuu ihan saatanasti. Toivon ja odotan vielä, että kipu laantuisi...ettei tämä olisi nyt tässä. Koska jos niin on, ette kipu enää laannu, tämä oli tässä. Elämä oli nyt sitten tässä. Vatsaa vääntää, en tiedä, vääntääkö siksi, että päässä on ongelma, vai siksi, että pelottaa.
Tuntuu, että oon tosi yksin. Vaikka nytkin juttelen facebookissa ystävän kanssa tästä, silti tuntuu, että olen yksin. Ja niin olenkin. Enhän mä ole koskaan edes soittanut itse ambulanssia. Ja olen puhelinkammoinen. Ja neulakammoinen. Silloin kun äiti oli vielä samassa taloudessa, pystyin aina luottamaan, että on joku, joka soittaa ja tulee mukaan, etten mä oo yksin eikä mun tarvii itse tehdä niitä asioita. On joku joka puolustaa mua. Nyt mun on pärjättävä yksin. Nyt mulla ei ole ketään, jonka kanssa voisin yöllä lähteä, joka voisi lähteä mun kanssa. Ja olla tukena. Niitä on, muutama, jotka on puhelimitse melkein aina tavoitettavissa ja sitä kautta pystyvät olemaan tukena. Mutta...silti. Pelottaa niin pirusti. Eikä nekään ihmiset 24/7 valvo. Äiti valvoi. Äiti valvoi jos oli tarvis.
Pelottaa. Ei muuta. Itkettää. Äh...lääkäri kyllä varoitti, että näin voi käydä. Että särkee kovin ja joudutaan ottamaan pakkia. Mutta jos nyt joudutaan ottamaan pakkia kaikki on mennyttä. Mä en selvinnyt. Mitä mä sitten teen? En mä haluaisi vielä kuolla. Mulla on kaikki mun rakkaat, velikin täyttää virallisesti huomenna 6. En mä voi oikeesti jättää äitiä ja kaikkia muita, jotka musta välittää, tänne. Lähteä vaan. Vaikka tiedän, että äitikin tajuaa sen ja ymmärtää, mutta siltikään en voi. Mut mitä mä sit teen?? Oikeesti. Miten mä sit ikinä selviän tästä?
Tuntuu niin tosi pahalta, sekin, että nyt on muutamana päivänä ollut oikeesti ihan kivaa elämää. Että oon jaksanut lähteä kaupoille avustajan kanssa ja ostanut itelleni kaikkea oikeesti kivaa ja siitä on tullut hyvä mieli. Oon elänyt mun elämää täysillä. Miten mä oon uskaltanut? Kun nyt joudun taas kohtaamaan sen varjopuolen, että saatan joutua luopumaan taas siitä kaikesta hetken hyvästä, rysäyksellä. En mä sitä pahaa pelkää, pelkään vaan sitä pettymystä siitä, että joudun taas luopumaan. Sitä tunnetta, etten mä taaskaan kestänyt eikä mun elämä taaskaan kestänyt, sitä, että taas, mä oon liian heikko elämään sitä elämää, mitä muut saa elää ja mitä mäkin haluaisin elää. Mulla ei vaan yksinkertasesti kunto kestä. Pitäis tyytyä siihen, mitä tää elämä on oikeesti mulla, kipua ja väsymystä, siihen pitäs tyytyä. Ei sais yhtään mennä rajan yli sorkkimaan. Heti käy näin.
Sillon, kun asennoituu niin, että elämä on tällasta, kipua ja väsymystä eikä muuksi muutu ja pysyy kotona, on helpompaa. Sillon ei rysähtele joka päivä sataa kilsaa maan alle. Jos nautin, mun on pakko nauttia täysillä...koska sellasta en tee kovin usein. En osaa jarruttaa. Ja sit sattuu, kun taas iskee tää "normaali" elämä päin kasvoja. Ja sit, kun on kivaa, en halua muistaa, millasta tää on oikeesti sit taas suurimman osan ajasta.
Ehkä mä olen ansainnut ne pienet ilon hetket. Mutta niiden takia, tää kipu ja tuska tuntuu pahemmalta. Ne vahvistaa toisiaan. Mitä kovempi kipu, sitä enemmän nautin niistä pienistä unohduksen hetkistä. Mitä enemmän nautin niistä, sitä enemmän kärsin kivusta. Ne ruokkii toisiaan. Helpointa on ja olis, jos vaan istuisin kotona, harmaassa mössössä, kaikki olis harmaata. Ei sekään kivaa oo. Mutta helpompaa.
Nytkin voisin ajatella, että no, ihan sama, tää kipu oli odotettavissa, että olis ollut naivia odottaa yhtään mitään muuta. Mutta sen sijaan, että ajattelisin noin, itken ja itken ja itken ja itken ja pelkään, miten tässä käy. Ja itken sitä, että miksi tämä meni näin, kun olisi voinut mennä niinkin, että ei olis tullut enää kipuja.
Olen pettynyt. Jos olisin suosiolla pysynyt sielä harmaan boxin sisällä, en olis joutunut pettymään ja tää kaikki olis helpompi sietää. Luoja tietää, missä mennään aamulla. Voin kertoa, että taidan lukittautua muutamaks päiväks tänne itkemään ja miettimään, mitä tuli taas tehtyä ja sitten palaan sinne harmaan boxin turvaan, jossa mikään ei tunnu missään ja kaikki on ihan sama. Sielä on helppo olla.
