Mä mietin tässä mun elämää...ja tulee mieleen eräs henkilö, muutamatkin, mutta erityisesti eräs jota ilman en tässä olis, Minde.
Sellainen ihminen jonka kanssa oon saanut tuntea jo 4? vuotta. Sen ihmisen kanssa mä oon käynyt kaikista vaikeimpia taisteluja elämässäni läpi ja sen ihmisen avulla, mä oon saanut nauraa, saanut purkaa ja itkeä, saanut ajatukset järjestykseen kerta toisensa jälkeen aina. Se ihminen on ollut mulle ystävä, ihminen ja sisar, tuki ja rakas. Sellanen ihminen jolle olen kertonut asioita, mitä en ole kellekkään toiselle puhunut. Ja sille tiedän voivani kertoa jatkossakin mitä vaan. Se on ihmeellisen vahva ihminen. Se on matkallaan napannut mut elämänsä polulle mukaan. Monet kyllä pysähtyy, jotkut pitkiksikin ajoiksi tukemaan, mut jatkavat homman tullessa valmiiksi matkaansa. Tämä ihminen pysähtyi ja kun tuli aika jatkaa matkaa, se otti mut mukaan. Eikä ihan heti ole jättämässä matkasta. Ilman tätä ihmistä en tiedä, missä olisin, mutta voin vain arvailla, etten ainakaan tässä. Se on jaksanut mua monta vuotta jo ja kulkenut mun vierellä sitkeesti. Sairaalasängyn vierestä mun omaan ensimmäiseen kotiin teetä juomaan, koko sen matkan ja paljon muuta se on käyny mun kans läpi. Mun omakuva kriiseistä voiton hetkiin, itsemurhan partaalta elämisen huipulle, niistä hetkistä, kun on tuntunut, ettei huonommin voi mennä, niihin hetkiin, kun ollaan yhdessä todettu, että näköjään voi. Ja pohjalta aina takaisin ylös. Joka kerta löytäen uusia asioita, jotka on hyvin, uusia mahdollisuuksia ja uusia oivalluksia siitä, miten hiton hyvin mä pärjään. Se osaa aina sanoa sen, mitä pitää ja olla sanomatta mitään, sillon, kun niin on hyvä. Sille mä aina voin sanoa asiat suoraan ja niin se on toisinkin päin. Sille ei tarvii kaunistella sitä, mitä on menossa nyt elämässä. Ei tarvii esittää yhtään mitään. Sen kanssa oon puhunut sellasistakin asioista, joita ajattelin niin noloiksi ja kamaliksi, ettei niistä voi puhua ikinä ääneen yhtään missään, edes yksinään. Sitten mä sille yhtäkkiä pystynki lörpöttelemään kaiken teetä juodessa hilpeästi ja jopa saadaan naurua aiheesta aikaseks. Lukuiset pienet asiat, joista saadaan aina hauskaa, jää parhaiten aina mun mieleen. Niinkun esimerkiks päärynät, alienit, heijastin, pirun sarvet ja pilailua ja muffinssit. Siinä pieni osa niistä, mille nauran edelleen. Sen ihmisen kautta mä saan myös tavallaan kosketusta siihen nuoreen, joka mä halusin olla ja opin siitä, mitä se on, kun elää ns. normaalia arkea. Ja ymmärrän, ettei sekään ole aina niin helppoa, miltä se mun silmiin saattaa näyttää ja tuntua. Ja opin myös sen, että mun elämä on näin ihan hyvää ja että kaikilla on ristinsä kannettavanaan. Jopa niillä joilla ulkoisesti on kaikki ok. Tältä ihmiseltä olen siis oppinut ihan hirveesti paljon ja opin tulevaisuudessakin. Ennen kaikkea, opin sen, että olen tarpeeksi arvokas, että joku ihminen välittää musta, niinkuin se välittää, kohdellakseen tasavertaisena. Ja että mä olen muutakin, kuin vammainen. Mä olen ihan tavallinen ihminen, omilla mausteillani. Kiitos sille, että on auttanut mut löytämään itseni. Mikään tosin ei tapahdu sattumalta, että kiitos myös ylös. Joskus rukouksiin vastataan erilailla, kun on itse odottanut. Kasvun ja elämän matka mun on käytävä ja tällaseks mut on luotu ja matka on rankka. Olen rukoillut, että pääsisin tästä taakasta eroon. Hahaa, en päässyt, mutta isä antoikin mulle avun, enkelin, ystävän, sisaren, jonka avulla mä jaksan ja kestän tän taakan. Ihmisen, joka kantaa sitä mun kanssa. Koskaan, kun olen apua pyytänyt, en oo yksin jäänyt lastin kanssa, aina on tullu joku mun kanssa kantamaan, joskus on tarvittu useampi, mut aina niitä putkahtelee, kun vaan pyytää. Sitähän tää elämä on, yhteis peliä ja sielun sisaruutta. Ihanaa, että voin luottaa siihen. Iskä ylhäältä, on kyllä antanut mulle parhaan isosiskon ja ihmisen kanto avuksi ja ystäväksi. Hyvä valinta ;) Nyt nukkumaan. Kiitos.
