keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Pitkästä aikaa.

Elämä on taas ihan sekaisin. Kaikki on ihan sekaisin. Toukokuussa jalka meni kolmesta kohtaa poikki ja nyt onkin monen vuoden juttu edessä hoitovirheiden takia. Pettynyt, vihainen ja väsynyt. Väsynyt enää yhtään jatkamaan ja jaksamaan kaikkea. Onneksi mulla on muutama rakas, jotka auttaa mua jaksamaan hengissä. Nyt on vain sellainen olo, että en jaksaisi. Haluaisin vaan kuolla pois. Mut en voi, koska oon luvannut, etten niin tee. Pitkästä aikaa, oon taas viillellytkin. Äänet päässä käskee tehdä kaikkea pahaa. Tiedän, ettei pitäisi. Mutta parempi sekin, kun se, että kuolen. 
  Mä en tiedä, missä olisin ilman mun muruja. Jossain, maan alla varmaan. Kauheesti itkettää kokoajan ja kaikki on tosi sekavaa. Ja kotona, tästä ei kukaan mitään tiedä. Kun en siellä enää voi jalan takia asua. Yritän jaksaa elämää hetken kerrallaan ja selvitä.
   Mua vaan sattuu tosi paljon. Tosi tosi paljon. En tarvis muuta, kun jonkun joka istuis hiljaa mun vieressä, ottais kainaloon ja paijais. Lohduttais, mun sisäistä pelokasta ja eksynyttä lasta ja ymmärtäis tän tuskan ja kivun määrän. Edes osittain. Musta vaan tuntuu, etten voi olla enää. En oo pitkään aikaan voinut näin huonosti. En vaan ymmärrä sitä, miks kokoajan tulee jotakin lisää. Ihan kokoajan.