Ajatuksia näköjään paljon...

Tänään on näköjään sellainen päivä, että ajattelen, paljon. Päälimmäisenä ajatus siitä, että minua tarvitaan vielä...Hieno tunne. Tai ainakin toivon, että minua tarvitaan ja jos sissoa on uskominen, niin kyllä, minua tarvitaan. En saa luovuttaa.

Sielun sisaruutta ja pelkoa

Työt oli ja meni. Ja hyvin meni...loppujen lopuksi, vaikka koko jaks oli täys psykoottisia kohtauksia jne...Mutta selvisin hengissä. Lisäksi solmin, uskoisin, että elintärkeitä ystävyyssuhteita ja sielun sisaruus suhteita. Sain isosiskon. Ihmisen, jolle voin puhua kaikesta ja joka tukee mua kaikessa. Mua kuitenkin pelottaa, tosi hirveen paljon, että se katkeaa...Disso muistutti taas tänään olemassa olostaan, en muista päivää, en, mitä oon tehnyt hetki sitten, missä oon tai mitään, normaalia...En erota unta todesta. Ja silloin, en aina muista myöskään kaikkia ihmisiä...mua pelottaa, että pää sekoilee taas ja menetän sisson. Eihän kukaan kestä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei mitään muista, saa kohtauksia, muuttaa persoonaa, ajatus katkeilee ja on vain ahdistunut...en ainakaan usko. Jos pysyy mun rinnalla, on ihme. Tänäänkin taas sellainen päivä, että mielessä vilisee valokuvia eri menneisyyden tilanteista...enkä jaksaisi kokea kaikkea sitä uudestaan. Mutta se vaan tulee, ilman että voin vaikuttaa asiaan mitenkään. Pelot siitä, että asiat menee pieleen, on tulleet takaisin, varsinkin pelko siitä, että jotain niin kamalaa, kuin 2 vuotta sitten, tapahtuisi uudestaan. Tai mitä vaan, niistä lukemattomista kokemuksista...Ja tuleekin tapahtumaan, se on väistämätöntä. Mutta jaksanko minä sitä enää...tuskin. Pitää yrittää tässä hetkessä, sisson, perheen ja ystävien takia. Mutta silti, toivon joka hetki, että saisin ikuisen levon. Se näkyy pieninä juttuina arjessa, en laita turvavyötä, hankkiudun tilanteisiin, jossa on vaara. En välitä itsestäni. Tänään, ihme kyllä, näin itseni hetken kauniina. Ehkä minä toivun.