Väsymys ottaa taas vallan, mutta minä edistyn.

Kirjoitan taas pitkästä aikaa. Mun elämässä on ollut paljon lähiaikoina tapahtumia, suurimmalta osalta hyviä tapahtumia. Kipu kuitenkin varjostaa tätä kaikkea hyvää, mitä olen saanut. Kivun kanssa on vaikea elää, jos sitä jatkuu vuosia. Joka aamu, kun nousen sängystä, päässä alkaa jyskyttää. Ja jyskytys jatkuu, kunnes menen illalla takaisin nukkumaan...Kävin taas kääntymässä osastollakin, aiheesta...koska en kykene hoitamaan asioitani niinkuin pitäisi, kivun takia. Kivulle on ihan selvät syyt, en jaksa sen kummemin selitellä, mutta sairastan sairautta joka aiheuttaa kivut. Jotakin voisi ehkä tehdäkkin, mutta mut vaan laitettiin taas kotiin, yksin näiden asioiden kanssa, lyötiin sairasloma lappu käteen ja sanottiin, että kyllä se viikon lepäilyllä menee ohi. Millä helvetillä se menis nyt yhtäkkiä viikon lepäilyllä ohi, kun ei oo kahteen helvetin vuoteen helpottanu sekunnikskaan? En ymmärrä, miten mun kuuluis selvitä tästäkin taas. Kuitenkaan, kaiken tän keskellä, mulla ei oo lukuisista toivottomuuden hetkistä huolimatta tullut enään kertaakaan olo, että haluaisin luovuttaa. Siinä päätöksessä olen pysynyt, etten luovuta. Elämä hakkaa taas mun päätä asfalttiin, mut kyllä se kohta taas varmaan hetkeks helpottaa. Mulla on vaan niin yksinäinen olo...Haluaisin, että joku vaan halais, sanois että kaikki järjestyy kyllä vielä...Mulle riittäis halaus...kunnon halaus. Mutta kukaan ei nää sitä tarvetta...Sain tänään kuulla, että oma vikani, kun särkee, enkä pärjää omillani, jos ja kun en edes osaa nukkumisistani huolehtia itse...Niin luuseri olo...Ja niin jotenkin, sulkeutunut...yksinäinen. Terapiassakin mä olen edistynyt ja melkeen kaikessa muussakin...ja silti saan tommosta palautetta. Ei oo terapiassakaan ollu helppoa, nyt on taas ollu fiilis, että olen surkea ja huono ihminen, että olen epäonnistunut, helvetin ruma, läski ja likainen, väsynyt ihminen. Musta tuli addikti, mt ongelmainen vammainen...Miks mä olen täällä? Täähän menee suorastaan jo ironiseksi, että mä edes haluan olla täällä...eihän tässä ole mitään järkeä. Jatkuvaa kipua, ulkoisesti ja sisäisesti...Minun on vaan jaksettava. Jaksettava taas yksin. Edes kadulla ei tähän aikaan yöstä kävele ihmisiä, niin että voisin huutaa apua. Tuntuu, että tukehdun...tukehdun tähän yksinäisyyden määrään. Nyt vaan taas tuntuu, etten millään jaksaisi taistella enää. Mutta pakko...minulla on liikaa ihmisiä, jotka jäisivät kaipaamaan...ihan liikaa. Uskomatonta, miten pienistä ihminen tällaisissa tilanteissa ilonsa repii...Joku nuhjuinen mies, josta et olisi ikinä uskonut, tai et edes oikeastaan huomannut, että hän oli olemassa, tulee kahvilassa samaan pöytään ja syötyään sämpylänsä kaikessa hiljaisuudessa, kysyy, missähän täällä mahtaa olla se astia kärry? Ja katsoo silmiin hymyillen ystävällisesti...Niinä hetkinä elämässä, yksinäisyyden kupla poksahtaa hetkeksi rikki, minä kerron missä kärry on...ja minulle tulee ilo siitä, että osasin vastata. Kerrankin minulta kysyttiin jotakin, mihin ei ole mahdoton etsiä vastausta...Ja lopuksi siitä vielä kiitetään. On ihmeellistä, miten joku, voi noin pienellä jutulla, tehdä päivästä elämisen arvoisen...hän huomasi minut. teki minusta hyödyllisen.Kiitos siitä hänelle. Ilman häntä, en olisi löytänyt tästä päivästä paljoakaan hyvää.